3.1.2016
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3

3.1.2016

JEESUS TEMPPELISSÄ

 

”Minun tulee olla Isäni luona.”  Näin Jeesus sanoi äidilleen, joka oli lähtenyt etsimään häntä.  Tuolloin Jeesus alkoi olla siinä iässä, jolloin miespuolisesta juutalaisesta tuli ”lain poika”, täysivaltainen Israelin seurakunnan jäsen.  Ennen tuota hetkeä heidän oli parin vuoden ajan osallistuttava oman aikansa rippikouluun.  Rabbien johdolla tapahtuvassa opetuksessa suosittiin kyselevää metodia: oppilas vastasi opettajiensa kysymyksiin sekä esitti itse heille kysymyksiä.  Nyt Jerusalemin temppelissä Jeesus ei ollut suorittamassa pakollista kirkossakäyntiään.  Hän oli itse, omaehtoisesti jättäytynyt pääsiäisjuhlilta kotiin palaavien nasaretilaisten matkaseurasta ja saattanut näin vanhempansa hätääntymään.  Jerusalemin oppineiden seurassa Jeesuksella olisi nyt hyvä tilaisuus täydentää sitä, mikä kotikylän synagogassa oli vielä jäänyt epäselväksi.  Jeesus viihtyi niin hyvin tuossa seurassa, ettei hän ehkä lainkaan huomannut juhlien päättymistä.  Hän tunsi olevansa temppelissä kuin kotonaan. 

Elämme vielä jouluaikaa, Jumalan ihmiseksi tulon juhlaa.  Olemme kuulleet sanomaa, miten seimen oljilla lepäävä lapsi on Jumalan Poika, hänessä itse Jumala on ottanut ihmisen muodon.  Emme koskaan voi täysin käsittää tätä ihmettä.  Se ei kerta kaikkiaan avaudu ymmärryksellemme.  Voimme lähestyä tätä uskomme suurta salaisuutta vain ylistyksen kielellä; siksihän aivan luonnostaan nousemme ylös, kun jouluaikaan veisaamme: ”Nyt Jumalalle kunnia, kun antoi ainoon Poikansa, siit’ enkelitkin riemuiten veisaavat hälle kiitoksen.”  Jos meidän on vaikea loppuun saakka käsittää tuota yhdistelmää ”tosi Jumala” ja ”tosi ihminen”, varmasti Jeesuksen itsensäkin oli kamppailtava oman identiteettinsä löytämiseksi.  Emme tiedä, milloin ensimmäiset aavistukset jumalallisuudesta oman ihmisyyden sisällä heräsivät Jeesuksen tajunnassa.  Tämän lisäksi hänen oli käytävä se sama aikuistumiseen liittyvä oman itsensä löytämisen prosessi, joka kaikilla nuorilla on edessään.  Ehkä juuri tuolla temppelikäynnillä tästä avautui Jeesukselle itselleen jotain ratkaisevaa: nyt Jeesus tiesi, kuka hän on.  Jeesus oli näin tullut tietoiseksi ainutlaatuisesta suhteestaan Taivaalliseen Isäänsä ja halusi olla siksi ”Isänsä luona”, siellä missä puhuttiin hänestä.  Tämä ei enää voinut pysyä salassa toisiltakaan, siksi Jeesuksen sanat hämmästyttivät sekä temppelin oppineita että hänen vanhempiaan. 

Jo pelkkänä rakennuksena Jerusalemin temppeli teki Nasaretista saapuneeseen nuoreen mahtavan vaikutuksen.  Yhä edelleen meidänkin ajassamme kirkot ovat yleensä paikkakunnan tunnetuimpia, kauneimpia ja eniten vierailtuja kohteita.  Kun puhumme ”Herran huoneesta”, emme silti väitä, että Jumalan toiminta olisi sidottu kirkkorakennukseen.  Paavali totesi Ateenan Areiopagilla, että ”Jumala, joka on luonut maailman ja kaiken mitä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra, ei asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä.”  Silti kirkko ei ole vain rakennus toisten joukossa.  Kirkkoa voidaan kutsua Herran huoneeksi, koska se on vihitty erityiseen tehtäväänsä. 

Jeesuksen päivinä Jerusalemin temppelissä vielä toimitettiin uhreja Vanhan Testamentin säädösten mukaisesti.  Temppelin uhrikultin aika kuitenkin päättyi, kun Jeesus itse ristinpuussa antoi yhden ja kertakaikkisen, täydellisen ja ikuisesti riittävän uhrin meidän puolestamme.  Vanhan liiton aikana ylipapilla oli lupa vain kerran vuodessa, suurena sovintopäivänä mennä temppelin kaikkein pyhimpään viemään uhrieläimen verta sekä kansan että itsensä puolesta.  Jeesuksen kuollessa kaikkein pyhimmän peittävä temppelin väliverho kuitenkin repesi kahtia, ylhäältä alas asti, ja näin meille avautui vapaa pääsy pyhän Jumalan luo.  Siksi meidän kirkoissamme ei enää toimiteta sovitusuhreja, mutta täällä Vapahtaja lahjoittaa meille henkilökohtaisesti, Sanan ja sakramenttien välityksellä kaiken sen, mitä hän on ristinuhrillaan tehnyt jokaisen ihmisen puolesta. 

Varsinainen Jumalan huone onkin oikeastaan kirkkoon kokoontuva seurakunta, meistä koostuva yhteisö.  Päivän epistolassa puhuttiin Kristuksen haltuun uskotusta Jumalan rakennuksesta, ja siinä todettiin, että tuo rakennus olemme me.  Efesolaiskirjeessä Paavali puolestaan kirjoittaa: ”Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus.  Hän liittää koko rakennuksen yhteen niin että se kasvaa Herran pyhäksi temppeliksi, ja hän liittää teidätkin Hengellään rakennuskivinä Jumalan asumukseen.”  Vaikka Kristukseen uskominen onkin hyvin henkilökohtainen kysymys, se on samalla syvästi yhteisöllinen asia.  Kristukseen uskovat kuuluvat yhteen, heistä kukin on yksi elävä kivi Jumalan suuressa rakennuksessa.  Irrallisista ja hajallaan olevista kivistä ei synny temppeliä, mutta kun nuo kivet tuodaan yhteen, niistä alkaa muotoutua rakennuksen hahmo.  Siksi Kristuksen seurakunta kokoontuu viikottain ja juhlapyhien aikaan vielä useamminkin Sanan ja sakramenttien äärelle. 

Kun Maria ja Joosef hätääntyneinä etsivät Jeesusta Jerusalemista poispäin kulkevien matkalaisten joukosta, he lopulta löysivät poikansa sieltä, mistä eivät hoksanneet hakea eli juhlapaikalta, temppelistä.  Myös tänään monen totuutta etsivän askeleet suuntautuvat poispäin kulkevan virran mukaan, eivät kohti Kristusta.  Ei ole kysymys vain eroamisesta kirkon jäsenyydestä, siitä, maksanko veroni vai en, vaan monessa tapauksessa tietoisesta lähtemisestä pois Jeesuksen luota.  Totuuden löytämiseksi ei kuitenkaan ole tarpeen lähteä pitkälle matkalle, sillä Totuus itse elää ja vaikuttaa keskellämme.  Hänessä ja vain hänessä kohtaamme totuuden lisäksi myös armon.  Jeesuksen tähden mekin saamme nyt kutsua Jumalaa Isäksemme, ja hänen kauttaan meille on avattu tie Isän luokse, taivaaseen. 

Kuten silloin Jerusalemin temppelissä, Jeesuksen kohtaaminen voi tänäänkin sisältää yllätyksiä.  Hän ei mahdu eikä suostu koskaan niihin kaavoihin, joita me olemme mielessämme rakentaneet.  Jeesuksen temppelimatka pääsiäisjuhlille oikeastaan ennakoi jo tuota myöhempää suurta pääsiäistä.  Silloinkin Jeesusta etsittiin taas väärästä paikasta, haudasta, johon hänet oli kätketty.  Ja hänet löydettiin – jälleen kolmantena päivänä – aivan muualta, kun Ylösnoussut itse näyttäytyi omilleen.  Ja jos tuona ensimmäisenä pääsiäisenä Jeesus aiheutti hämmennystä, niin monin verroin suurempi oli se hämmennys, jonka hän tuotti osoittaessaan elävänsä. 

Tänäänkin Jeesus lupaa meille, että etsivä löytää.  Tuo etsintä johtaa meidät uuteen, tarkoituksen täyttämään elämään, ja kerran ikuiseen elämään, Jumalan kasvojen näkemiseen taivaassa, jossa ei enää mitään temppeleitä tarvita.    

 

Mika Riikonen