21.3.2016
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3

21.3.2016

JUUDAS JA PIETARI MEISSÄ

Jäppilän kirkko

Hiljaisen viikon teksteissä olemme uskomme ydinasioiden äärellä.  Näemme ja kuulemme, mitä Jumala Poikansa välityksellä tekee meidän pelastukseksemme.  Olemme kasvokkain sen kanssa, millainen Jumala meillä on.  Mutta samalla opimme myös huomaamaan, millainen ihminen on.  Jeesuksen ristintien varrella kohtaamme kovin tutuilta vaikuttavia ihmisiä, sillä näemme heissä niin paljon omaa itseämme.  Blaise Pascal, matemaatikko ja syvällinen kristitty, Golgatan uhrin kertakaikkisuutta mitenkään kiistämättä kirjoitti, että Jeesuksen kärsimys, kamppailu kuoleman kanssa kestää maailman loppuun saakka.  Mutta voimme sanoa myös toisinpäin: Jeesus on tätä tietä käydessään ottanut kantaakseen kaikkien aikojen kavallukset, pettämiset, kieltämiset ja pakenemiset – ne joissa mekin olemme olleet mukana tekijöinä tai uhreina -  ja kestänyt historian hädän pohjiaan myöten. 

Juudaksen persoona ja hänen tiensä opetuslapsesta kavaltajan paikalle on aina kiehtonut mieliämme.  Nimi Iskariotkin on arvoituksellinen.  Todennäköisesti se viittaa Juudeassa sijaitsevaan Kerijotin kaupunkiin, josta Juudas lienee ollut kotoisin.  Näin hän olisi ollut ainoa opetuslasten joukossa Galilean ulkopuolelta.  Evankeliumit eivät tarjoa meille mitään selkeää psykologista selitystä Juudaksen tekoon.  Ainoan kiinnekohdan tarjoaa viittaus, jonka mukaan Juudas yhteisen kukkaron haltijana varasti sen rahoja.  Mammonalla on vahva ote ihmiseen, sen me tiedämme hyvin kokemuksestamme. Mutta riittikö rahanahneus yksin sittenkään motiiviksi kavaltamiseen?  Joissakin elokuvissa Juudaksen toiminta on koetettu nähdä jopa myönteisessä valossa.  Kun hän antaisi Jeesuksen ilmi, näin Vapahtajalle tulisi mahdollisuus näyttää jumalallinen voimansa juutalaisten johtajien edessä ja vakuuttaa heidät asiastaan.  Kävi kuitenkin toisin kuin Juudas tämän mukaan oli laskenut: Jeesus ei kutsunut enkelilegioonia avukseen, ja vastoin alkuperäistä tarkoitustaan Juudas tahattomasti saattoi hänet kuolemaan. 

Tällaiset tulkinnat kuulostavat sittenkin kaukaa haetuilta.  Evankeliumimme valossa Juudas näyttää joutuneen vieraiden voimien otteeseen.  Vangitsijoilleen Jeesus sanoi: ”Nyt on teidän hetkenne, nyt on pimeydellä valta.”  Joka luopuu Jeesuksesta, joutuu muiden mahtien valtaan – tai pikemminkin: tuo luopuminen on seurausta siitä, että ihminen on avautunut toiselle, Jumalan-vastaiselle voimalle.  Valo, joka oli säteillyt Jeesuksesta Juudaksen sieluun, ei kuitenkaan ollut täysin sammunut.  Kun Jeesus tuomittiin, Juudas kyllä aidosti katui ja tahtoi vielä palauttaakin saamansa rahat.  Kaikki se puhdas ja suuri, minkä hän Jeesukselta oli saanut, pysyi kirjoitettuna hänen sieluunsa – hän ei voinut unohtaa sitä.  Mutta silti Juudas ei enää kyennyt uskomaan anteeksiantamukseen.  Hän näki ainoastaan itsensä ja pimeytensä, ei enää Jeesuksen valoa, joka voisi valaista ja voittaa pimeyden. 

Kun Jeesus vangitaan, tuon pimeyden ydin paljastuu.  Juutalaisten uskonnollisten johtajien tehtävänä oli johdattaa Israelin kansa Jumalan valon ja totuuden tuntemiseen.  He olivat Israelin paimenia, mutta tämän tehtävänsä he olivat laiminlyöneet.  Kun sitten ilmestyi todellinen Israelin paimen, joka julisti totuutta avoimesti, niin väärät paimenet olivat valmiita tuhoamaan hänet.  Tätä he eivät kuitenkaan tehneet avoimesti ja valossa, vaan salaa ja pimeässä, kavaltajan johdolla.  Juuri silloin he paljastuivat kaikessa surkeudessaan.  Pimeässä tosiasiat saatiin näyttämään toisenlaisilta kuin valossa. 

Getsemanen yön pimeydessä näkyviin nousee vahvasti myös Pietarin persoona.  Luukas ei tosin nimeä ylipapin palvelijaa sivaltanutta opetuslasta, mutta Johannes tietää hänet Pietariksi.  Yläsalissa Pietari oli vannonut pysyvänsä Mestarilleen uskollisena ja vielä tuossa vangitsemishetkessä hän koetti olla sanojensa mittainen.  Kuten kerran Filippoksen Kesareassa, Pietari nytkin luuli tietävänsä Jeesusta paremmin, millaista tietä Messiaan tulisi kulkea.  Yrittäessään suojella Mestariaan Pietari kuitenkin ryhtyi turhaan ja Jumalan päämääriä jarruttavaan taisteluun.  ”Antakaa tämän tapahtua”, Jeesus sanoi ja paransi lyödyn palvelijan korvan.  Rohkeutta Pietari osoitti vielä seuratessaan vangittua Jeesusta ylipapin talon pihamaalle.  Mutta näin tehdessään hän ei ottanut huomioon sitä, että rohkea joutuu aina kovempaan kokeeseen kuin arka.  Vieraassa ihmisjoukossa Pietarista ei enää löytynyt samaa päättäväisyyttä kuin omiensa tutussa piirissä.  Kiusalliset ja tungettelevat kysymykset voisi hyvin torjua turvautumalla hätävalheeseen, näin mies ehkä ajatteli, kun palvelustyttö väitti hänen kuuluvan Jeesuksen kannattajiin.  Mutta valheella on yleensä lyhyet jäljet.  Niin nytkin: kun Pietari vielä kahteen otteeseen pakotettiin tunnustamaan värinsä, hänen oli entistä ponnekkaammin jatkettava valitsemallaan kieltämisen ja valheen tiellä.   

Pietarin houkutukset vaanivat meitäkin jatkuvasti.  Mekin haluaisimme usein kovin suoraviivaisesti puuttua asioiden kulkuun, kun Jumala näyttää toimivan liian hitaasti tai kokonaan vaikenevan.  Sivallamme, jos emme aivan miekalla, niin ainakin sanan säilällä ihmisiä, jotka mielestämme toimivat Jumalaa ja hänen valtakuntaansa vastaan.  Mutta eikö tuossa kiivailussa ole sittenkin mukana enemmän omaa lihallisuuttamme, haluamme rökittää ja nöyryyttää vastenmieliseksi kokemiamme ihmisiä?  Noilta ylihengellisyyden kukkuloilta putoammekin usein yhtäkkiä maailmallisuuden kiusoihin.  Sanomme yhdelle yhtä ja toiselle toista säilyttääksemme kasvomme mahdollisimman moneen suuntaan.  Jos annamme pahalle periksi pikkusormen verran, luulemme saaneemme sen tarpeet tyydytetyksi.  Mutta käy aivan päinvastoin: Paha ei suinkaan päästä meitä otteestaan, vaan haluaa vangita kokonaan saaliikseen. 

Kukon laulaessa Jeesuksen ja Pietarin katseet kohtasivat viimeisen kerran ennen ylösnousemuksen aamua.  Luonnostaan me ihmisinä toivomme, että joku katsoisi meitä, huomaisi meidät.  Äidin tai jonkun muun rakastavan ihmisen katse on pienelle lapselle suorastaan elintärkeää.  Ihminen kaipaa luonnostaan myös Jumalan laupiasta katsetta, siksihän mekin Vanhan Testamentin ihmisten tavoin pyydämme, että Jumala kääntäisi kasvonsa meidän puoleemme.  Toisaalta haluamme joskus myös vältellä ja väistää toisten tai erityisesti jonkun ihmisen katsetta.  Mikä Jeesuksen katseessa oli Pietarille nyt niin vaikeaa?  Lukiko hän siitä hylkäämisen ja vihan ajatuksia?  Vai näkyikö siinä kaiken tietävä ”Mitäs minä sanoin” –asenne?  Eiköhän Jeesuksen silmistä heijastunut vain ihmistä ymmärtävä, säälivä rakkaus.  Juuri siksi tuo sanaton katse iski häneen kuin miekka.  Pietari oli jättänyt taakseen hiilivalkean, mutta nyt koottiin tulisia hiiliä hänen päänsä päälle.  Jeesuksen rakkaus poltti hänen omaatuntoaan.  Nyt Pietari jäi vielä yksin pimeään ja häpeään. Täydellisen musertuneena hän ei osannut odottaa, että pimeyden jälkeen sarastaisi vielä uusi, ylösnousemuksen aamu, ja että sen yllättävään uutiseen sisältyisi aivan erityinen viesti, nimeltä mainiten juuri hänelle.  Jos tänään tunnet vajonneesi lopullisesti häpeän, syyllisyyden tai masennuksen syövereihin, et ole vielä kuullut Jeesuksen viimeistä ja ratkaisevaa sanaa.  Tuo armon vapauttava sana poistaa valollaan kaiken pimeyden, tekee särkyneestä ehjän ja muuttaa entisen uudeksi. 

 

Mika Riikonen