17.4.2016
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3

17.4.2016

04

2016

Odotuksen kipu ja ilo

Pieksämäen Vanha kirkko

”Vielä vähän aikaa.”  Näin sanotaan toistuvasti päivän evankeliumissa.  Ajan kuluminen on aina suhteellista, oivaltaakseen sen ei tarvitse tuntea Einsteinin suhteellisuusteoriaa, tämän me olemme oppineet oman kokemuksemmekin tasolla.  Sekunnit, minuutit ja tunnit voivat olla pitkiä tai lyhyitä tilanteestamme tai odotuksistamme riippuen.  Sadan vuoden taival, jota osuuskauppaväki tänään juhlii, on pitkä suhteutettuna yhteen ihmiselämään.  Mutta laajempiin ihmiskunnan tai universumimme historian puitteisiin asetettuna se on vain silmänräpäys.  Osuustoiminta-aatteella on kuitenkin sataa vuotta pitemmät juuret.  Sillä jo vuonna 1844 Rochdalen kaupungissa, lähellä Manchesteria, varastorakennuksen alakertaan avattiin ensimmäinen osuustoiminnallinen kauppa.  Paikallisten kauppiaiden kiskontaan ja tylyyteen pettyneet Rochdalen kankurit ja muut käsityöläiset halusivat näin perustaa uudenlaiselta pohjalta toimivan kauppaliikkeen.  Tämä hanke herätti kuitenkin runsaasti vastustusta.  ”Harvoin Englanissa on pantu toimeen mitään uudistusta vain sen vuoksi, että se on järkevä”, näin historiankirjoittaja toteaa.  ”Tavallisesti vasta hyökkäykset ja loukkaukset ovat saaneet ihmiset vakuuttuneiksi uudistusten tärkeydestä.”  ”Jos sinulla on vihamiehiä, tiedät joskus puolustaneesi jotain jossain vaiheessa elämääsi”, totesi puolestaan Britannian suuri pääministeri Winston Churchill. 

Juuri vastarinta, vastoinkäymiset, ahdistus ja kipu ovat yleensä merkkinä siitä, ettemme ole turhalla asialla.  Mitään uutta ja pysyvää ei synny koskaan vaivattomasti.  Tämä tulee vahvasti esiin myös Jeesuksen jäähyväispuheen sanoissa, jotka äsken kuulimme.  Opetuslapset ovat koolla viimeistä kertaa Yläsalissa ennen Mestarinsa vangitsemista.  Tuossa hetkessä Jeesus lausuu arvoitukselliset sanansa: ”Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua, taas vähän aikaa, ja te näette minut jälleen.”  Ei ole mikään ihme, että nuo sanat valuivat ohi opetuslasten ymmärryksen.  Eiväthän he käsittäneet sitäkään, että Vapahtajan olisi pian antauduttava vihollistensa käsiin ja käytävä ristinkuolemaan.  Vähäksi aikaa hän näin häviäisi pois heidän luotaan, haudan pimeyteen.  Syvä pettymys, murhe ja toivottomuus tulisi täyttämään heidän mielensä.  Mutta edessä odottaisi vielä pääsiäisen suuri päivä, jolloin he näkisivät hänet ylösnousseena, kuoleman voittaneena Herrana.  Tuota kohtaamista oli toki mahdotonta ennakkoon edes pukea sanoiksi, olisihan se kaiken siihenastisen inhimillisen kokemuksen ulkopuolella.  Pettymys tulisi silloin kuitenkin vaihtumaan riemuksi, ja myös Jeesuksen risti sekä sitä edeltävät, käsittämättömät vaiheet avautuisivat silloin opetuslapsille aivan uudenlaisessa valossa. 

Helppoa ei meidänkään, tässä pääsiäisen jälkeisessä ajassa ole ymmärtää Jumalan suunnitelmia ja aikatauluja.  Miksi kuoleman voittaja, taivaan ja maan Herra, antaa pahan niin voimallisesti riehua maailmassamme?  Miksi hän vaikenee sairauksien, terrorismin, sorron ja epäoikeudenmukaisuuden saadessa tehdä vapaasti tuhojaan?  Vaikka meillä onkin lupaus Herramme paluusta ja oikeuden lopullisesta voitosta, tuo taivaallisen vallankäytön pidättyvyys ja pahaan suunnattavan lopullisen iskun viivyttäminen vaivaavat mieliämme.  Kaksituhatta vuotta on Jumalan näkökulmasta kuin silmänräpäys, mutta keskimäärin 70-80 vuotta elävälle ihmiselle tuo aika on käsittämättömän pitkä. 

Jeesus valmistaa opetuslapsiaan edessä oleviin ahdistuksiin vertauksellaan synnyttävästä äidistä.  Nykyisin me isätkin saatamme oivaltaa jotakin näistä puheista, jos olemme päässeet mukaan saattelemaan syntyvää lasta maailmaan ulos äitinsä kohdusta.  ”Nainen, joka synnyttää, tuntee tuskaa, kun hänen hetkensä koittaa.  Mutta kun lapsi on syntynyt, äiti ei enää muista kipujaan, vaan iloitsee siitä, että ihminen on syntynyt maailmaan.”  Elämän ahdistukset, vastoinkäymiset, pettymykset ja kivut eivät tunnu mielettömiltä ja lohduttomilta, jos tiedämme niiden kestävän vain aikansa ja johtavan lopulta rauhaan ja vapauteen.  Jumala toimii usein keskellämme siten, että juuri kaiken näyttäessä hajoavan pirstaleiksi onkin jo huomaamattamme syntymässä jotakin uutta.  Kun Jeesus valmisti opetuslapsiaan toiseen tulemiseensa, hän silloinkin käytti kuvaa synnyttämisestä.  Maailmaamme järkyttävät tapahtumat ovat hänen mukaansa vasta synnytystuskien alkua, nekin ovat johtamassa kohti Jumalan valtakunnan lopullista voittoa. 

”Itku pitkästä ilosta”, näin vanhemman polven ihmisillä oli lapsuudessani tapana sanoa.  Sananlasku perustui elämänkokemuksen antamaan realismiin: eihän ilo ja onni koskaan täällä kestä loputtomasti.  Jeesus kuitenkin uskaltaa sanoa, että nykyisen elämämme murheet ovat lyhyitä verrattuna siihen lakkaamattomaan iloon, joka hänen omiaan odottaa perillä taivaassa.  Kun me täällä joudumme odottamaan Jumalan vastausta rukouksiimme, aika käy usein kuitenkin pitkäksi.  Itku, valitus ja murhe kuuluvat väistämättä Jumalan lasten elämään.  Jeesus ei luvannut omilleen vaivatonta elämää, päinvastoin hän ennusti vaikeita aikoja.  Vapahtaja on rehellinen, hän ei kaunistele asioita.  Nykyajan nautiskeleva ja hyvän olon tunteita tavoitteleva ihminen ei kuitenkaan siedä sitä, että hän joutuu kärsimään ja odottamaan.  Kivunsietokynnys on laskenut.  Me haluaisimme kaiken onnen itsellemme, heti ja ilman viivytyksiä.  Rahat on saatava ennakkoon ja rakkauskin mieluummin heti ja nopeasti. 

Aitoon ihmisyyteen ja Jumalan lapseuteen kuuluu kuitenkin odotus.  Joudumme odottamaan onnea ja odottamaan Jumalaa.  Kun ihminen janoaa Jumalaa, mutta ei näe häntä, tuo aika on raskasta aikaa.  Jumalan armon aikatauluun merkitty aika voi tuntua liian kaukaiselta.  Oikeaan uskoon kuuluu sen sietäminen, että Jumala ei anna armoansa heti eikä silloin, kun me haluaisimme sen ottaa.  Jumalan armonaika on Jumalan armon aikaa.  Jos Jumalan armo olisi meidän aikataulumme mukaan otettavissa, se ei olisikaan Jumalan armoa, vaan ihmisen omien toiveiden täyttämistä. 

Jeesuksen vaikea, mutta tarpeellinen sana meille siis on: vielä vähän aikaa, ei heti, vaan vasta hetken päästä.  Uskoon kuuluu, että odotamme Jumalan armoa.  Tuo odotus ei kuitenkaan jätä pelkän toiveajattelun valtaan.  Vaikka armo viipyy, se kyllä varmasti kerran tulee.  Ajan mittaan Jumalan seurassa käy siis hyvin, jos ei jo tässä ajassa, niin ainakin kerran iankaikkisuudessa.  Tässä elämässä monet kipeät kysymykset jäävät ehkä vastausta vaille.  Moni ongelma jää ratkaisematta.  Kuljemme uskossa emmekä näkemisessä.  Vasta matkan päässä täyttyy tuo Herramme lupaus: ”Sinä päivänä te ette kysy minulta mitään.”  Näemme nyt vain arvoituksen tavoin; kun odotamme Vapahtajan pysyvän läsnäolon tuntoa, koemme vain armonvilauksia.  Sitä iloa, joka hänen lähellään syntyy, ei kuitenkaan mikään voi riistää.  Milanon tuomiokirkkoon kerrotaan johtavan kolme porttia.  Niistä vasemmanpuoleisessa on ruususeppeleveistos ja teksti: ”Kaikki, mikä sinua miellyttää, kestää vain vähän aikaa.”  Oikeanpuoleisessa on risti ja sanat: ”Kaikki, mikä sinua vaivaa, kestää vain hetken.”  Pääsisäänkäynti tervehtii tulijaa sanoilla: ”Ainoastaan sillä on merkitystä, mikä kestää iäisesti.” 

 

Mika Riikonen