8.5.2016
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3

8.5.2016

PUOLUSTAJA JA LOHDUTTAJA

Pieksämäen Uusi kirkko

Kirkkovuodessa elämme nyt kahden ajanjakson taitteessa.  Takanamme on juuri helatorstai, Vapahtajamme kunniaan korottamisen juhlapäivä.  Neljänkymmenen päivän ajan Jeesus oli ylösnousseena vaikuttanut opetuslastensa keskellä ilmestyen yllättävästi eri tilanteissa heidän nähtäväkseen.  Kun hän sitten Öljyvuorella oli hyvästellyt läheisensä, näiden ilmestysten aika oli ohi, enää hän ei ollut samalla tavoin heidän kohdattavissaan.  Jeesus ei silti jättänyt opetuslapsiaan eikä myöskään meitä ilman toivoa.  Ennen taivaaseenastumistaan Kristus näet lupasi opetuslapsilleen Pyhän Hengen ja kehotti odottamaan lupauksen täyttymistä.  Helluntaihin saakka opetuslapset elivät siten odotuksessa, pelkän lupauksen varassa.  Tuo aika ei lopulta ollut kuin kymmenen päivän mittainen, mutta sitähän he eivät voineet ennakolta tietää.  Nyt Jumalan valtakunnan tuli näytti ulkonaisesti sammuneelta.  Mutta odotuksen ja lupausten varassa se kyti sittenkin hankalasti sammutettavan suopalon tavoin: sitkeästi se muhi ihmisten sydämissä kuin tuli kuntan kupeessa, osittain jopa maan alla. 

Jo ennen vangitsemistaan Jeesus oli viimeisen iltansa aterialla valmistanut opetuslapsia tuleviin muutoksiin.  Jo silloin hän puhui oman työnsä jatkumisesta Pyhän Hengen toiminnassa.  Päivän evankeliumissa Jumalan Henkeä kutsutaan Puolustajaksi.  Opetuslapset tulisivat tuntemaan orpoutta ja vierautta, kun Jeesus ei enää entiseen tapaan kulkisi heidän kanssaan.  Mutta jatkossa Pyhä Henki vaikuttaisi heissä ja heidän keskellään Puolustajana, Lohduttajana ja Auttajana.  Jumalan Hengen tehtävää ja vaikutuksia kuvataan siten Raamatussa usein feminiinisin, äidillisin kuvin.  Tältä pohjalta kumpuavat myös Grundvigin virren sanat: ”Oi Puolustaja, lohduta meitä niin kuin äiti lastansa.”  Kun Jumalan Henki toimii tässä maailmassa ja Kristuksen seurakunnassa, hänen tekonsa ovat siis verrattavissa äidin hellään huolenpitoon lapsistaan.  Aina tuo puolustaminen ei tosin ole vain lempeää lohduttelua, joskus se voi merkitä sitäkin, että äidin on naarastiikerin tavoin käytävä taisteluun jälkeläistensä puolesta. 

Myös evankeliumissamme on kuultavissa tulevien taistelujen kumua.  Jeesus ei kuvannut opetuslastensa edessä olevia vaiheita menestystarinaksi.  Heitä tultaisiin syrjimään, sulkemaan yhteisön ulkopuolelle, vangitsemaan, kiduttamaan ja surmaamaan.  Näitä ennakkoluuloja ja vihamielisyyttä he eivät kohtaisi vain pakanallisen Rooman valtiovallan taholta.  Myös juutalaisuuden sisällä alkaisi ennen pitkää välien selvittely.  Stefanoksen kivittäminen olisi yksi ennakoiva merkki tästä.  Varsinkin juutalaiskapinan ja Jerusalemin hävityksen jälkeen v. 70 jKr juutalaiset sulkivat Jeesukseen tunnustautuvat synagogan ulkopuolelle samalla riistäen kristityiltä sen suojan, mikä heillä Rooman valtakunnan tunnustaman uskonnon harjoittajina oli ollut. 

Kristittyjen vainot eivät kuitenkaan kuulu vain menneisyyteen, alkuseurakunnan päiviin.  Myös tämän päivän maailmassa kristityt ovat vainotuin uskonnollinen ryhmä.  Vuosittain tuhannet Kristuksen nimeä tunnustavat saavat antaa henkensä uskonsa vuoksi.  Mm. paavi Fransiscus tahtoi äskettäin kiinnittää huomiota kristittyjen kansanmurhaan, joka on parhaillaan käynnissä Lähi-Idässä, ja varsinkin terrorijärjestö Isiksen valloittamilla alueilla.  Miksi lähtökohtaisesti rauhantahtoiset ja yhteiskuntaansa rakentavat ihmiset joutuvat vainojen kohteiksi?  Yksi keskeinen syy on uskonnollinen kansallismielisyys: kun ajatellaan, että tietyllä alueella voi olla vain yhden uskonnon harjoittajia, kaikki muut joutuvat syrjinnän kohteeksi.  Toinen vainojen lähtökohta on ääri-islam.  Sharia-lainsäädäntöä noudattavat valtiot eivät hyväksy ylipäänsä minkään muun uskonnon harjoittamista.  Samankaltainen lähtökohta on totalitaariseen poliittiseen järjestelmään perustuvissa valtioissa; niissä uskonnot koetaan uhkaksi vallitsevalle ideologialle.  Tämän malliesimerkki, Pohjois-Korea on kristittyjä vainoavien valtioiden pitkän listan kärjessä.  Mutta vielä neljäskin ryhmä on olemassa, nimittäin maallistuneet, uskontokielteiset valtiot.  Niissä ei suvaita ihmisiä, jotka eivät ”hyväksy sitä totuutta, ettei totuutta ole olemassa.” 

Uskonnon- ja sananvapaus on mielletty länsimaisen elämänmuotomme keskeisiksi arvoiksi.  Näihin vetoavat mieluusti myös ns. taistelevan uusateismin edustajat, jotka ahkerasti nostavat esiin kristittyjen erehdyksiä: suvaitsemattomuutta, toisinajattelijoiden vainoamista ja uskonsotia.  Tätä taustaa vasten on sitäkin yllättävämpää lukea, miten nämä samat ajattelijat vaativat rajoituksia uskomisen oikeuteen.  Uusateistien ohjelma kuvastaakin paljossa totalitarististen valtioiden periaatteita.  Esimerkiksi Richard Dawkinsin mukaan uskonnon opettaminen on lasten kaltoin kohtelua, ja vain ateistinen opetus olisi suotavaa.  Hän kannattaakin ajatusta, että lapset voisi hyvällä syyllä ottaa pois uskonnollisten vanhempien kodeista.  Vielä pitemmälle menee toinen uusateismin keulakuvista, Sam Harris.  Hänen mukaansa uskovien ”jotkin väitteet ovat niin vaarallisia, että voi olla jopa eettistä tappaa ihmisiä, koska he uskovat niin.”  Saatamme toki sanoa, että nämä ovat joitakin yksittäisiä ylilyöntejä, jotka eivät kuvasta näidenkään ajattelijoiden valtavirtaa.  Silti vähitellen ja huomaamatta tällaiset aatteet leviävät ja vaikuttavat pinnan alla, ja aikanaan tuo piilovaikutus sitten puhkeaa näkyväksi.   

Auschwitzin sisääntuloaulassa silmiini osui puhutteleva sitaatti.  Valitettavasti en kirjoittanut sitä silloin muistiin enkä nyt myöhemmin enää onnistunut sitä jäljittämään.  Joka tapauksessa tuossa lauseessa oli tiivistetty hyvin, miten pienestä juutalaisvainot Hitlerin päivinä alkoivat ja miten järkyttävään lopputulokseen kaikki lopulta johti.  Tässäkin kävi toteen, että kun ”pirulle antaa pikkusormen, se vie lopulta koko käden”.  Minua puhutelleen lauseen tarkoitus ei kuitenkaan ollut vain viitata menneisyyteen; samalla se sisälsi varoituksen, että sama voi toistua melkein missä vain.  Ovatko meidän ajassamme ja kulttuurissamme nähtävät merkit vihamielisyydestä kristittyjä kohtaan vain ohimeneviä ilmiöitä, vai jonkin suuremman alkua, jää myöhempien arvioijien tehtäväksi. 

Kun Jeesuksen opetuslapset tulisivat pian, Mestarinsa poissa ollessa, kohtaamaan vastustusta ja vainoa, huoli heidän uskonsa sortumisesta oli todellinen.  Jeesus ei kuitenkaan neuvonut heitä piiloutumaan tai pakenemaan.  ”Te olette minun todistajiani, olettehan olleet kanssani alusta asti”, Jeesus sanoi.  Miten tuollaisen tehtävän täyttäminen olisi lainkaan mahdollista, kuka tulevaisuudessa vakuuttuisi kerran eläneestä ja vaikuttaneesta Vapahtajasta, joka enää ei ollut joukossamme?  Uskon ihmeen ja lahjan teki mahdolliseksi juuri Jeesuksen lupaama Pyhä Henki.  Jumalan Henkeä ei lähetetty tekemään tunnetuksi itseään.  Hän itse ei ole toiminnan keskipisteenä.  Pyhän Hengen vaikutukset voivat olla yllättäviäkin, mutta niiden päämääränä on aina Kristuksen kirkastaminen.  Pyhän Hengen työssä opetuslapset tunnistivat heille tutun Jeesuksen läsnäolon, ja Hengen vaikutuksesta yhä uudet ihmiset ja sukupolvet saattoivat tulla tutuiksi hänen kanssaan.  Matemaattisissa yhtälöissä ratkaiseva asema on etumerkillä; lopputuloksen kannaltahan on hyvin keskeistä, millainen etumerkki, plus vai miinus, luvun eteen kirjoitetaan.  Kristuksen seurakunnan elinkysymys ja sen elinvoiman salaisuus on Pyhän Hengen etumerkki.  Yksin sen varassa voimme tulla Jeesuksen opetuslapsiksi ja säilyä hänen ominaan.

 

Mika Riikonen