19.6.2016
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3

19.6.2016

Virtasalmen ja Jäppilän kirkko

”Ethän vain tuomitse minua?”  Näin ahdistunut ihminen kysyy sielunhoitajaltaan ennen kuin uskaltautuu purkamaan elämänsä taakkoja.  Tuomitseminen liittyy vahvasti monen kokemuksiin uskovista ihmisistä.  Aivan tyhjästä tällaiset kokemukset eivät toki synny.  Aikanaan kirkko on tuominnut ihmisiä julkisesti määrätyistä hairahduksista.  Jalkapuu on yksi esimerkki niin kutsutuista entisajan häpeärangaistuksista.  Tuomiohenkisyydessä näyttää kuitenkin olevan edelleen vetovoimaa, se houkuttelee puoleensa varsinkin ihmisiä, jotka etsivät elämäänsä turvallisen jyrkkiä rajoja oikean ja väärän välillä. Mutta tuomiomieli hallitsee myös suvaitsevaksi itsensä mieltäviä moderneja ihmisiä.  Kuinka paljon keltaisen lehdistön sensaatiohaluisten lööppien suosio perustuukaan toisten nöyryyttämisen ja rökittämisen varaan.  Kun toisten erehdyksiä tarjoillaan nähtäväksi, tunnemme samalla mielihyvää siitä, miten hyvin olemme sittenkin heihin verrattuna onnistuneet elämässämme.  Osoittaakseen avaramielisyyttään joku saattaa sanoa: ”Kaikkea on suvaittava, paitsi suvaitsemattomuutta.”  Näin sanova ei tule huomanneeksi, että hän juuri näin itsekin syyllistyy suvaitsemattomuuteen ja toisten tuomitsemiseen. 

”Ihmiset kulkevat maan päällä kantaen mukanaan kahta pussia.  Toinen, joka riippuu rinnan päällä, on täynnä toisten ihmisten vikoja.  Toinen, joka riippuu selässä, on täynnä omia virheitä ja puutteita.  Tästä johtuu, että ihmiset niin helposti näkevät toisten viat, mutta heidän on vaikea havaita omia puutteitaan.”  Näin kerrotaan antiikin satukirjailijan, Aisopoksen vastanneen, kun häneltä kysyttiin, miksi toisia on helpompi tuomita kuin itseään.  Aisopos pohdiskeli siten samaa aihetta, johon Jeesus tarttuu päivän evankeliumissa.  ”Älkää tuomitko niin teitäkään ei tuomita.”  Näissä Vapahtajan opetuksissa tulee esiin eräänlainen vastavuoroisuus.  Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.  ”Niin kuin mittaatte, niin teille mitataan.” Lähtökohtana on se, miten Jumala asennoituu meihin.  Kun Taivaallinen Isä on ensin ollut meitä kohtaan armollinen, meidänkin tulisi samaa mieltä osoittaen katsella lähimmäisiämme armon silmälasien lävitse.  Mutta jos mittaamme heitä aivan toisenlaisin, vaativin ja ankarin perustein, Jumalakin ottaa armon sijasta elämämme arviointipohjaksi täydellisyyden vaatimuksen. 

Jeesus kuitenkin samalla tuo julki, että meidän mittarimme ovat jo luonnostaan väärin säädetyt.  Me kykenemme näkemään roskia lähimmäistemme silmissä samaan aikaan kun olemme sokeita omassa silmässämme törröttävän hirren havaitsemiseen.  Tuon mittarivirheen vuoksi näemme itsemme tosiasioihin verrattuna paremmassa valossa. Tiedämme kyllä, että olemme itse kaukana täydellisyydestä. Mutta kun löydämme vikoja lähimmäistemme elämästä, omat heikkoutemme eivät tunnu yhtä musertavilta.  ”Siitä puhe, mistä puute”, sanotaan vanhassa sananparressa. Lyömällä, leimaamalla ja tuomitsemalla nostamme itseämme koko ajan ylöspäin, kelvollisten ihmisten sarjaan.  Omaan itseemme kohdistuvaan arvosteluun nähden sen sijaan olemme kovin herkkähipiäisiä. 

Niin kauan kuin olemme tyytyväisiä itseemme ja siihen, miten olemme onnistuneet täyttämään ihanteitamme, oletamme selviytyvämme hyvin elämämme viimeisessä ja ratkaisevassa mittauksessa.  Mutta jos Jumala pysäyttää meidät ja näyttää elämämme siinä valossa kuin hän sen näkee, mitta-asteikkomme virheet tulevat heti julki.  Silloin tuo selän taakse piilotettu omien virheidemme pussi vedetään avattuna silmiemme eteen.  Silloin emme enää kykene vetoamaan toisten puutteellisuuteen, vaan joudumme itse syytetyn penkille.  Rehellisesti itseään tutkivan sydämestä kumpuaa silloin rukous: ”Tuomitse minut Jumala, tuomitse, mutta älä hylkää.  Minulla ei ole mitään muuta pakopaikkaa kuin sinun sanomaton laupeutesi.”   

Kun Jeesus kieltää meiltä ihmisiltä tuomitsemisen, tämä perustuu siihen, että tuomiovalta kuuluu yksin Jumalalle.  Vain hän näkee ja tuntee jokaisen ihmisen läpikotaisin, yksin hän kykenee mittaamaan meidät lahjomattomasti ja oikeudenmukaisesti.  Jos me ihmisinä ryhdymme toistemme tuomareiksi, astumme silloin Jumalan paikalle luulotellen, että osaisimme toimia kaikkinäkevän Luojamme tavoin.  Jumalan tuomiota ei kukaan kykene kuitenkaan väistämään.  Lukiessani tulevan reformaation juhlavuoden kirjaa vastaani tuli yllättävä sana ”tuomioarmo”.  Sana tuntui erikoiselta, onhan siinä yhdistetty kaksi täysin vastakkaista asiaa: tuomio ja armo.  Tuomioarmo on lähtöisin Dietrich Bonhoefferin, toisen maailmansodan marttyyrin kynästä.  Bonhoefferin kokemukset siitä, miten kivuttomasti kirkko taipui natsihallinnon vaatimuksiin, saivat hänet puhumaan halvan ja kalliin armon erosta.  Ratkaisevaa on hänen mielestään, puhutaanko armosta kaiken lähtökohtana vai lopputuloksena.  Jos armo on lähtökohta, silloin tuudittaudutaan kaiken ennalleen jättävän halvan armon suojaan.  Sen sijaan ”kallis armo on tuomioarmoa, jossa ihminen tunnustaa itsensä syntiseksi ja saa kuolemantuomion sijasta uuden elämän.  Halpa armo on hurskasta itsepetosta, jolla ihminen hankkii todistuksen omasta syyttömyydestään ja jatkaa entiseen malliin.” 

Armo voi siis kirkastua vasta tuomion tummaa taustaa vasten.  Siinä tunnustamme, että Jumalalla olisi täysi oikeus tuomita meidät, jos hän mittaisi meidät pyhän tahtonsa vaatimuksen mukaan.  Mutta Kristuksen, Poikansa uhrin vuoksi hän vapauttaa syntisen tuomion alta.  Roomalaiskirjeen 8. luvussa apostoli Paavali kirjoittaa tästä tuomioarmosta hyvin vahvoin ilmauksin: ”Kuka voi syyttää Jumalan valittuja?  Jumala – mutta hän julistaa vanhurskaaksi!  Kuka voi tuomita kadotukseen?  Kristus – mutta hän on kuollut meidän tähtemme, ja enemmänkin: hänet on herätetty kuolleista, hän istuu Jumalan oikealla puolella ja rukoilee meidän puolestamme!”  Joka on saanut maistaa tätä tuomioarmoa, ei enää yhtä herkästi voi tuomita lähimmäistään. Kun olemme tulleet tietoisiksi omaa silmäämme peittävästä tukista, emme enää tunne tarvetta etsiä roskia lähimmäistemme silmistä. 

Jos elämme armosta, tuon armon tulisi siis päästä läpäisemään elämämme niin, että sen hengessä kohtaisimme myös toiset ihmiset.  Näin Jeesus itse toimi liikkuessaan ihmisten keskellä.  Vaikka hän tiesi tarkkaan heidän taustansa salatuimpia myöten, ei hän ensimmäiseksi nostanut esiin heidän vikojaan ja puutteitaan.  Jeesus rakastaa syntisiä, mutta ei koskaan syntiä.  Aviorikoksesta tuomitulle naiselle hän sanoi: ”En minäkään sinua tuomitse”, mutta jatkoi myöhemmin: ”Mene, äläkä enää syntiä tee.”  Armo ei näin merkitse kaiken sallivaa ja kaiken hyväksyvää hempeämielisyyttä.  Jeesus oli tarvittaessa valmis myös kovin sanoin nuhtelemaan, kun hän näki vääryyttä, valhetta ja tekohurskautta.  Armo ei kutsu meitäkään välinpitämättömyyteen ja piittaamattomuuteen.  Se ei tosin anna kenellekään oikeutusta ryhtyä ennakoimaan Jumalan tuomioita.  Tuomitsemista ei kuitenkaan ole, jos paljastamme vääryyden ja puolustamme oikeutta.  Kristuksen seuraajien profeetallisena tehtävänä on päinvastoin sanoa selkeästi, missä Jumalan tahto tulee kunakin aikakautena maahan poljetuksi.  Tämä vaatii taitoa erottaa asiat ja ihmiset toisistaan.  Meidänkin tulee kantaa ottaessamme rakastaa syntisiä, itsemme kaltaisia, mutta vastustaa syntiä, jota vastaan joudumme itsessämmekin koko ajan taistelemaan.  Vain tämän eron mielessämme pitäen voimme oppia kohtaamaan ihmisiä niin kuin Kristus heidät kohtasi.   

Mika Riikonen