27.3.2016
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3

27.3.2016

Pieksämäen Vanha kirkko ja Jäppilän kirkko

Olen asunut useampaankin otteeseen hautausmaan läheisyydessä.  Hautajaisia seuraavina päivinä kirkkomaalla on yleensä runsaasti kulkijoita: läheisiä ilmaisemassa rakkauttaan ja kaipaustaan, mutta myös kaukaisempia, uteliaita ohikulkijoita tekemässä omia havaintojaan.  Ensimmäisenä pääsiäisaamuna liikkeellä oli varhain kolme naista.  Kaipaus ja rakkaus siivittivät heidänkin askeliaan.  Toissapäivänä Jeesus oli kätketty kalliohautaan, suuren kiven taakse.  Vaikka hänen ruumiinsa olikin hautaan saatettaessa jo balsamoitu, naiset tahtoivat vielä jatkaa voitelemista tuoksuöljyin.  Pääsiäisaamun kulkijat tulivat siis Jeesuksen haudalle samankaltaisin aikein kuin mekin hautausmailla käydessämme.  He olivat varautuneet osoittamaan kunnioitustaan kuolleelle Vapahtajalle.  Matkalla heitä kylläkin askarrutti ongelma, miten järkälemäinen, haudan suuta peittävä kivi saataisiin vieritetyksi sivuun.   Perillä tuota ongelmaa ei enää tarvinnut ratkaista, sillä kivi oli poissa paikoiltaan ja hauta ammotti tyhjyyttään.  Mutta vielä suurempi hämmennys ja hätääntyminen täytti heidän mielensä, kun paikalle ilmestyneen kirkkauden enkelin suulla heille lausuttiin: ”Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista.”   

Kun nämä kolme naista sitten kiirehtivät kertomaan tapahtuneesta yhdelletoista miesopetuslapselle, heidän kokemuksensa tyrmättiin.  Naisten väitettiin puhuvan omiaan.  Pietaria tuo kertomus tosin jäi sen verran vaivaamaan, että hän lähti kohta juoksujalkaa haudalle.  Pääsiäisaamun sanomaa tyhjästä haudasta ja ylösnousemuksesta on siis alusta lähtien ollut vaikea uskoa todeksi.  Joskus saatamme ajatella kadehtien, että Jeesuksen opetuslasten oli helpompaa uskoa häneen kuin meidän tämän ajan ihmisten.  Olivathan he sentään useamman vuoden vaeltaneet Mestarinsa seurassa ja nähneet monenlaisia ihmeitä.  Jeesus oli myös etukäteen, ainakin viitteellisesti, puhunut ylösnousemuksestaan.  Edeltävien päivien tapahtumien vyöry oli kuitenkin tehnyt täysin tyhjäksi opetuslasten siihenastisen uskon.  Mitään uutta, käänteentekevää ihmettä he eivät enää jaksaneet odottaa. 

Lähtökohtaisesti mekin olemme siten opetuslasten kanssa samalla viivalla.  Kokemuksemme mukaan kuolema korjaa elämästä kerran lopullisen voiton.  Se on jo merkinnyt meistä jokaisen leimakirveellään, on vain ajan kysymys, milloin hakkuun hetki koittaa.  Me kuitenkin pelkäämme kuolemaa ja haluaisimme väistää sen.  Samalla myös kaipaamme täältä jo poistuneita rakkaitamme.  Tahtoisimme vielä kerran tavata heidät uudelleen.  Olemme usein lohduttomia ja toivottomia yön kauhujen, syyllisyyden taakkojen ja oman elämämme pimeyden keskellä.  Tämän ihmisen arkijärkeen perustuvan varmuuden sanoma ylösnousemuksesta nyt kuitenkin haastaa.  Vastoin luontaista epäuskoamme se väittää, ettei kuolemalla olekaan viimeistä sanaa hallussaan. 

Opetuslasten epäuskosta huolimatta ylösnousemususko virisi juuri tuona aamuna.  Sen syntysanat lausuttiin tyhjällä haudalla:. Ne on talletettu pääsiäisaamun evankeliumiin: ”Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista.  Vaikka naiset niitä kuullessaan pelkäsivät ja painoivat päänsä alas, sanat piirtyivät heidän ymmällään olevaan mieleensä.  Kristinuskosta tuli aluksi kovin epäilevien ihmisten uskonto.  Tyhjän haudan arvoitus ratkesi vasta sitten, kun Jeesus ilmestyi opetuslapsilleen.  Vähitellen tuo usko sai myös oman tunnuksensa, tyhjän ristin.  Se julistaa: Kristus on otettu pois ristiltä, hän elää.  Ylösnousemus on merkki siitä, että Jumala toimii ihmisen puolesta, ja että Kristuksessa hän on nujertanut elämäämme tuhoavat voimat.  Kun jätät elämäsi hänen varaansa, sinua kantaa toivo, että kerran sinäkin heräät kuolleista ja saat elää ikuisesti. 

Jeesuksen ylösnousemus tapahtui siis historiassa – Jerusalemissa eräänä sunnuntaina kolmisenkymmentä vuotta ajanlaskumme alusta lukien - tässä meidän todellisessa maailmassamme.  Mutta samalla se kuitenkin räjäyttää historian tilan ja yltää sen tuolle puolen.  On mielenkiintoista, että paavi Benedictus käyttää Jeesus-kirjassaan tässä yhteydessä fysiikasta lainattua ja helposti väärinkäsityksille altista termiä mutaatiohyppy.  Kun Jeesus nousee ylös ja kukistaa kuoleman, sen myötä meille avautuu kokonaan uusi elämän ja ihmisyyden ulottuvuus.  Jotakin samankaltaista vastaani tuli myös hiljattain lukemassani katolisen soveltavien luonnontieteiden professorin Thomas McAvoyn teoksessa Jessie’s Miracle.  Syöpään kuolleen vaimonsa muiston äärellä hän pohdiskelee elämän suuria kysymyksiä Jumalaan uskovan luonnontieteilijän taustastaan käsin.  McAvoyn mukaan geeneihimme on rakennettu biologinen pyrkimys eloonjäämiseen, mutta sen lopullinen saavuttaminen on tämän nykyisen elämämme rajoissa kuitenkin mahdotonta.  Hänen mielestään lupaus ikuisesta elämästä toimii täyttymyksenä tälle ihmiseen sisäänrakennetulle pyrkimykselle.  Insinöörin kielellään hän toteaa, että kun universumimme kosmiset parametrit on viritetty elämää varten, evankeliumin antama toivo puolestaan avaa mahdollisuuden ikuisen elämän saavuttamiseen.

Kuten evankeliumista huomaamme, tyhjä hauta ei vielä itsessään riittänyt todisteeksi ylösnousemuksen ihmeestä.  Mutta jälkeenpäin tyhjä hauta tyhjine käärinliinoineen puhui kuitenkin vakuuttavaa kieltään, että Jeesus ei jäänyt hautaansa.  Joskus Jeesuksen haudalla käyneiden naisten kokemusta on yritetty selittää vain sisäiseksi näyksi tai ilmestykseksi, vakuuttumiseksi siitä, että Jeesuksen ”asia” jotenkin jäi voimaan, vaikka Mestari itse hävisikin vastustajalleen, kuolemalle.  Tällainen kokemus ei kuitenkaan olisi riittänyt muuttamaan opetuslasten lamaannusta ja masennusta uudeksi innostukseksi ja rohkeudeksi.  Hauta oli joko tyhjä tai sitten kaikki mihin oli luotettu, oli paljastunut tyhjäksi, ei ollut muita vaihtoehtoja.  Sitä paitsi: Jumala, joka herätti Poikansa, on kaiken elämän ja koko ihmisen Luoja.  Kuten hän kerran puhalsi maan tomuun elämän hengen ja teki ihmisen, samoin hänen uusi luomistekonsa koskee koko ihmistä, ei vain sielua tai henkeä, vaan myös ruumista.  Tämän hän osoitti jo pääsiäisaamuna herättäessään Poikansa ruumiin, ei pelkkää henkeä, haudastaan. 

”Puhuvat omiaan”, kuului siis ensi reaktio haudalla käyneiden naisten kertomaan.  Mutta kuinka he olisivat voineet muuta puhuakaan kuin omaansa, itse kokemaansa.  Alusta lähtien ylösnousemususko on perustunut silminnäkijätodistajien omakohtaiseen kokemukseen siitä, että Jeesus elää.  Ihmeen me voimme nyt nähdä siinä, että tuo kokemus sai nämä murheen murtamat ihmiset liikkeelle, ja että tuosta liikehdinnästä syntyi ennen pitkää koko maailman laajuudelle levittäytyvä kristillinen kirkko.  Ylösnousemususkoa eivät tänäänkään synnytä mitkään vakuuttelut ja todistelut.  Usko syntyy luottamuksesta Sanaan, siihen silminnäkijöiden todistukseen, minkä evankeliumeista luemme ja kuulemme.  Naisista kerrottiin, että haudalla käytyään he ”muistivat, mitä Jeesus oli puhunut.”  Jeesuksen kärsimisen ja ylösnousemisen muistaminen on sisimmän avaamista Jumalan sanalle, jonka välityksellä Pyhä Henki kirkastaa meille Kristuksen.  Juuri Sanassaan ylösnoussut Vapahtaja itse saapuu luoksemme. 

Mika Riikonen