25.6.2016
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3

25.6.2016

Pieksämäen Vanha kirkko ja Jäppilän kirkko

Elämämme suurimmat ilot ja murheet liittyvät usein lapsiin.  On riemullista nähdä lasten varttuvan, oppivan ja itsenäistyvän, löytävän oman paikkansa ja menevän usein fyysisessä kasvussaan tai muissa saavutuksissaan ohi vanhemmistaan.  Aina elämä ei kuitenkaan etene toivotulla tavalla.  Lapsen sairaus tai kuolema voi murtaa äidin ja isän.  Huoli ja pelko lasten pärjäämisestä saa mielen levottomaksi.  Monesti lapset päätyvät elämän valinnoissaan toisenlaisiin ratkaisuihin kuin vanhemmat olisivat toivoneet.  Joskus kodin perinnöstä irrottautuminen voi olla niin raju prosessi, että yhteys katkeaa vuosikausiksi.  Kaikesta huolimatta lasten kanssa ja heidän hyväkseen eletty elämä kaikkine iloineen ja kipuineen tuntuu elämisen arvoiselta.  Jos itselläni ei olisi lapsia enkä näkisi elämän jatkumista heissä, varsinkin elämän kallistuessa ehtoovuosiin kaikki tuntuisi melko  lohduttomalta ja tarkoituksettomalta. Vaikka en tiedäkään, millaista on kokea lapsettomuuden kipua, saatan aavistella tätä taustaa vasten jotakin siitä.  Toisaalta tiedän monia, jotka ovat voittaneet tämän kivun tai oppineet elämään sen kanssa, löytäneet muita mahdollisuuksia jakaa rakkautta tulevalle sukupolvelle. 

Juhannuspäivän evankeliumin taustana on juuri lapsettomuuden kipu ja häpeä.  Jerusalemin temppelipappi Sakarias ja hänen vaimonsa Elisabet olivat odottaneet ja rukoilleet hartaasti lasta koko liittonsa ajan.  Lapsettomuus merkitsi tuossa yhteiskunnassa, ei vain vanhuuden turvan puuttumista, vaan ennen kaikkea merkkiä Jumalan hylkäämisestä.  Tätä häpeää he olivat vuosikausia kantaneet, mutta myöskin toivoa.  Jossakin vaiheessa tuo vähitellen hiipuva toivo oli sitten sammunut.  Ikä alkoi jo painaa ja ne vuodet, jolloin lapsia saadaan, olivat jo auttamattomasti menneet.  Tyhjästä ja kuivuneesta ei voisi syntyä enää yhtään mitään.  Sakarias ja Elisabet olivat alistuneet ja tyytyneet osaansa, ehkä meille ihmisille tavalliseen tapaan samalla hiljaa kapinoiden.  Niinpä Sakariaan kokema enkeli-ilmestys temppelissä ja taivaallisen sanansaattajan viesti lapsen syntymästä tuntuivat hänestä uskomattomalta.  Sakarias rohkeni sanoa ääneen sisimmät epäilynsä, jotka kyllä perustuivat yleisesti tunnustettuihin tosiasioihin: ”Minähän olen vanha ja vaimonikin on jo iäkäs.”  Kuka sitä enää tässä iässä saisi lapsia?  Särkyneisiin toiveisiin palaaminen tuntui tässä vaiheessa mahdottomalta.   

Kun jo paljon kipua ja häpeää kokenut mies vielä menetti puhekykynsä, saatamme kysellä, toimiko Jumala häntä kohtaan reilusti.  Lapsen syntymän ihmeellistä ja riemullista odotusaikaa varjosti näin epävarmuus tulevasta.  Jäisikö Sakarias mykäksi lopuksi iäkseen?  Kaikesta huolimatta näissä vaiheissa elettiin Jumalan vahvassa johdatuksessa.  Jumala tarttui Sakariaan ja Elisabetin elämään juuri kaikkein kipeimmässä kohdassa.  Nämä ihmiset saivat olla mukana Jumalan suunnitelmissa juuri niiden asioiden kautta, joissa he olivat heikoimmillaan ja avuttomimmillaan.  Silloin, kun Jumala näyttää meistä lyövän lyötyä, hän onkin tekemässä jotakin uutta.  Kunpa jaksaisimme luottaa tähän silloinkin, kun Jumalan  kosketus omassa elämässämme tekee kipeää ja näyttää sammuttavan toivon. 

Ei ollut siksi mikään ihme, että pariskunnan lapsen ympärileikkaamisen juhlassa kyseltiin: ”Mikähän tästä lapsesta tulee?”  Näinhän mekin luonnostaan kyselemme ja pohdimme lasten tulevaisuutta.  Tällä kertaa lapsen syntymää edeltävät erikoiset vaiheet ja Sakariaan puhekyvyn palautuminen antoivat erityistä aihetta aavistella, että hänen osakseen oli varattu ainutlaatuinen tehtävä.  Sakariaan päivinä ja paljon myöhemminkin vanhempien toiveet ja odotukset ohjasivat pitkälle lasten elämää.  Lasten odotettiin yleensä astuvan niihin samoihin saappaisiin, joilla vanhemmat olivat kulkeneet.  Tämä tuli kouriintuntuvaksi myös nimen valinnassa.  Juutalaisen perinteen mukaan pojalle annettiin usein isänsä nimi.  Näin oletettiin tapahtuvan myös tässä kodissa.  Siksi ympärileikkaamisen juhlassa koettiin vielä yksi yllätys.  Esikoispojan nimi oli jo ennalta määritelty enkelin ensimmäisessä viestissä.  Nimi ei ollut mielivaltainen, sillä se kantaa jo itsessään vastauksen ihmisten hämmästelyyn.  Johannes merkitsee sanatarkasti käännettynä ”Jumala antaa armon.”  Ilman Jumalan armoa ja lahjaa Johannes olisi jäänyt syntymättä, mutta nimi oli vieläkin enemmän.  Se oli enne ja profetia tulevasta: tämän pojan kautta maailma saisi kuulla jotakin, mitä se ei ole ennen kuullut. 

Juhannuksen evankeliumi kertoo meille näin entistä murskaavista Jumalan teoista.  Tässä hengessä myös Johannes tuli myöhemmin toimimaan.  Hän liittyi julistuksessaan Jesajan profetian sanoihin ”Tasoittakaa yli aron valtatie meidän Jumalallemme.  Täyttykööt notkot, alentukoot huiput, mäet madaltukoot, vuorten louhikot tasoittukoot.”  Jo pelkällä nimellään Johannes julistaa, ettei kenenkään tarvitse jäädä menneisyyden vangeiksi.  Jumalan armo on jatkuvasti uutta luova voima. Meillä on oikeus tulla sellaisiksi, joksi Jumala on meidät tarkoittanut.  Ei tarvitse jäädä niihin kahleisiin, joita toiset ihmiset, sosiaalinen paine tai ympäristön odotukset ovat meille määritelleet. 

Keskikesän juhlan aikaan luonto on saavuttanut jo täyden kukoistuksensa.  Päivä tosin on jo lyhenemässä ja monet alkukesän kukista ovat kuihtuneet.  Mutta olemme taas kerran kokeneet uuden elämän ihmeen, kun kylmä, routainen ja eloton maa niin äkkiä puhkeaa täyteen elämää.  Sakariaan kodissa elettiin tuona juhlapäivänä suurten odotusten täyttymyksen hetkeä.  Me tiedämme nyt, mitä tuosta lapsesta lopulta tuli: Johannes Kastaja, Herran edelläkävijä, tien näyttäjä, autiomaan tasoittaja.  Eikä tässä vielä kaikki: sillä vieläkin suurempi odotus oli samalla  päättynyt.  Tiedämme myös, mitä pian Johanneksen jälkeen tapahtui: puolen vuoden päästä syntyi toinen lapsi, josta kerrottiin: ”Kaikki, jotka kuulivat paimenten sanat, olivat ihmeissään.” 

Kristuksen seurakunnan tehtävänä on yksinkertaisesti elää ja kertoa näiden Jumalan lupausten täyttymisestä.  Se mihin Johannes valmisti tietä, on jo toteutunut.  Kristus on tullut.  Kuoleman ja pahan valta on kukistettu.  Sen merkkinä ovat Kristuksen risti ja pääsiäisaamun tyhjä hauta. Tämä luomakunta on vielä tosin alistettu katoavaisuuden kahleisiin, ja siksi kesän kauneus ja ihmisenkin päivät  kestävät vain aikansa.  Mutta näiden jo täyttyneiden Jumalan lupausten ansiosta tähyilemme kohti uuden luomisen ja lakkaamattoman kesän aikaa.  Tuon Jumalan tulevan valtakunnan voimat vaikuttavat jo nyt keskellämme.  Ne tulevat näkyviksi siinä, että elämässään erehtynyt voi saada anteeksi ja alkaa alusta.  Eikä häpeää tarvitse kantaa, sillä Kristus on sen jo kerran kantanut.  Hänen seurassaan saamme olla vapaita niistä taakoista, joita itse olemme harteillemme kasanneet tai toiset yrittävät päällemme sälyttää.  Tämän uskominen ja omaksuminen voi tosin merkitä vuosien, jopa vuosikymmenten kamppailua ja odottamista, sillä uskoa ei kukaan voi ottaa itselleen.  Se on aina lahja ja Jumalan suuri ihme.  Juhannuksen evankeliumin tapahtumat kuitenkin rohkaisevat meitä: kaikki kyllä toteutuu, kun Jumalan aika koittaa. 

Mika Riikonen