31.7.2016
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3

31.7.2016

SAVENVALAJAN PÖYDÄLLÄ

Hiekkapuron hautausmaa 31.07.2016

Hautausmaalla vieraillessamme kohtaamme jotakin pysyvää ja muuttumatonta.  Toki näiden Jumalan puistojen ulkonainen ilme on koko ajan muutoksessa: puita kaadetaan ja uusia istutetaan.  Vanhoihin hautoihin saatetaan uuden sukupolven jäseniä, entisten muistomerkkien tilalle ilmestyy uusia.  Ajan hammas syö täälläkin: kultaukset himmenevät ja metalliset ristit ruostuvat. Mutta täällä lepäävien, poisnukkuneiden läheistemme elämää ajatellen muutos on pysähtynyt.  Kuolemassa heidän elämänsä on saavuttanut lopullisen muotonsa.  Täällä ajassa sen sijaan muutos on pysyvää.  Koko ihmiselämä on alusta loppuun muutosten sarjaa, kasvamista ja kuihtumista, uuden hankkimista ja vanhasta luopumista, vahvistumista ja heikkenemistä.  Elämämme muutokset voivat olla odotettuja ja kaivattuja, mutta usein myös pelättyjä ja torjuttuja. 

Profeetta Jeremia vietiin katselemaan savenvalajan työtä pyöränsä ääressä.  Astiaa valaessaan käsityöläisellä on mielessään päämäärä, valmis muoto.  Mutta aina tuohon lopputulokseen ei päästä suorinta tietä.  Valaminen ei heti tuota toivottua tulosta.  Savenvalaja ei silloin kuitenkaan luovuta.  Hän palauttaa saven takaisin möykyksi ja aloittaa työnsä uudelleen.  Valaja ei heitä käyttämäänsä savea pois, ei hylkää sitä liian huonona materiaalina, vaan näkee sen yhä käyttökelpoisena astioiden valmistukseen.  Tätä näkyä katsellessaan Jeremia oivalsi, miten Jumala toimii meitä luotujaan ja omaa kansaansa kohtaan.  Raskaiden muutosten kourissakaan emme ole hylättyjä, vaan olemme koko ajan Jumalan kädessä, hänen työnsä kohteina.  Silloinkaan, kun kaikki näyttää menevän palasiksi tai elämä on hahmottoman savimöykyn kaltainen, Jumala ei ole luovuttanut otettaan meistä.  Juuri siitä, mikä näyttää pilalle menneeltä, hän onkin luomassa jotakin uutta.  Tätä me tosin joutuessamme valajan pöydälle emme jaksa käsittää. 

Ehkä juuri mennyt vuosi on ollut Sinun vaiheissasi suurten muutosten aikaa.  Suru, sairaus ja kuolema rikkovat elämämme ehjän muodon.  Niiden kohdatessa tunnemme olevamme vain haurasta savea, emme kykene vastustamaan tai muuttamaan asioiden kulkua. Emme enää voi palata entiseen, mutta mitään uutta ei silti ole vielä selvästi näköpiirissä.  Viime vuosina minua on puhutellut entistä enemmän Charles Aznavourin laulu, jonka Meningerin tautiin menehtynyt Tapio Heinonen aikanaan herkästi tulkitsi. Siinä laulaja muistelee: ”Eilen kun mä tiennyt en, niin kaunis oli maa, mä kuljin laulaen”.  Elämän karu arki on kuitenkin tullut aikanaan vastaan ja hän joutuu tunnustamaan: ”näin aika tullut on nyt maksaa eilinen, kun vielä tiennyt en.”  Lisääntynyt elämänkokemuskaan ei aina ilman muuta anna keinoja selviytyä elämän kovista iskuista. Paljon elämää nähnyt joutuu väistämättä näkemään selvemmin myös ihmisenä olemisen varjot.  Jo Vanhan Testamentin Saarnaajakin totesi: ”Joka tietoa lisää, lisää tuskaa.”  Eiliseen voimme toki palata rakkaissa muistoissamme, mutta niihin emme voi jäädä asumaan.  Mutta silloinkin, kun näemme ympärillämme vain palasia, Jumalalla on silmissään kokonaan uusi luomus. 

Näin kuolemakaan ei merkitse hänelle lopullista rajaa, kaiken päätepistettä.  Elämän ja kuoleman Herralle se on vasta todellisen muutoksen alku.  Kun apostoli Paavali tähyili tuota Jumalan suurta salaisuutta kohti, hän kirjoitti siitä korinttilaisille: ”Kaikki me muutumme, yhtäkkiä, silmänräpäyksessä, viimeisen pasuunan soidessa.  Pasuuna soi, ja kuolleet herätetään katoamattomina, ja me muut muutumme.”  Tuota viimeistä ja suurinta muutosta meidän ymmärryksemme ei riitä tavoittamaan eivätkä sanamme kuvailemaan. Näin siitä voidaan puhua vain kuvien kielellä, vertauksin. Apostolin mukaan tämä nykyinen, vajavainen ja rajallinen elämämme sekä tuleva täydellinen, ikuinen elämä suhteutuvat toisiinsa kuin maahan kylvettävä kasvin siemen sekä sen kypsynyt kukinto ja hedelmä.  ”Mikä kylvetään vähäpätöisenä, nousee kirkkaana.  Mikä kylvetään heikkona, nousee täynnä voimaa.  Kylvetään ajallinen ruumis, nousee hengellinen ruumis.”  Kun opetuslapset kohtasivat Mestarinsa ylösnousseena Herrana, heidän ei ollut helppoa heti tunnistaa häntä.  Jeesus saattoi ilmestyä paikalle, jopa lukittujen ovien läpi ja yhtäkkiä myös hävitä heidän luotaan.  Häntä eivät enää sitoneet tämän ajan ja maailman rajoitteet.  Silti hän osoittautui samaksi Vapahtajaksi, joka vuosien ajan oli liikkunut heidän seurassaan, he tunsivat hänen äänensä ja saattoivat koskettaa häntä, aterioida yhdessä hänen kanssaan.  Jeesuksessa oli siis jotakin hyvin tuttua, mutta samalla myös muuttunutta, täysin erilaista.  Tällainen muutos odottaa kerran myös Jumalan omia ikuisessa elämässä. Tuo uusi ei ole nykyisen elämämme jatkumista jotenkin ehostettuna ja paranneltuna, vaan elämää kokonaan toisenlaisin ehdoin.  Mutta samalla pelastetut säilyvät samoina luotuina, persoonina, millaisina heidät täällä ajassa tunnettiin. 

Elämän muutoksissa saamme siis jättää itsemme luottavaisesti Jumalan käsiin.  Nuo kädet toimivat parhaaksemme, niin tässä elämässä kuin tulevassakin. 

 

Mika Riikonen