31.07.2016
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3

31.07.2016

JEESUS EI OLE FATALISTI

Pieksämäen Uusi kirkko 31.07.2016

”Hän puhkesi itkuun”, sanottiin päivän evankeliumissa.  Raamattuumme on tallentunut kaksi tilannetta, joissa Jeesuksen kerrotaan itkeneen.  Toinen niistä sattui Betanian ystäväkodissa, läheisen ystävän, Lasaruksen haudalla.  Siellä Jeesus joutui kyynelten valtaan aivan samoin kuin muutkin, joita ystävän äkillinen poismeno oli järkyttänyt. Tämä vaikuttaa meistä luonnolliselta.  Yllättävää sen sijaan on Jeesuksen puhkeaminen itkuun Jerusalemin pääsiäisjuhlien alla.  Juuri tätä ennen hän oli ratsastanut sisään kaupunkiin väkijoukkojen ympäröimänä sankarina. Opetuslasten sydämet olivat täyttyneet sanoin kuvaamattomalla ilolla.  Muidenkin mielet olivat täynnä iloista ja luottavaista odotusta.  Juhlatunnelma kohotti ajatukset arkisen harmauden yläpuolelle.  Eri puolilta juhlille saapuneet juutalaiset saattoivat ihastuneina kohottaa katseensa kohti Herodeksen rakennuttamaa temppeliä, koko Israelin kansan ylpeyden ja ilon aihetta.  

Jeesus näki kuitenkin toisin, muita enemmän ja muita pitemmälle.  Hän tiesi edessä olevien päivien tapahtumat, hän tunsi edessään häämöttävän ristin.  Mutta omaa kohtaloaan hän ei käynyt kyynelehtimään.  Hänen itkunsa aiheena oli Jerusalemin tuleva kohtalo.  Hengessään hän näki kaupungin saarrettuna ja hävitettynä.  Tuo näky toteutuikin aivan kirjaimellisesti noin 40 vuotta myöhemmin, kun Rooman legioonat polttivat kaupungin ja sen temppelin niin perusteellisesti, ettei jäljelle jäänyt muuta kuin Itkumuuri.  Hävitys kohtasi myös Jerusalemin asukkaita; ne jotka säästyivät kuolemalta, vietiin orjiksi.  Tämä inhimillinen tuska ei toki voinut olla liikuttamatta Vapahtajan sydäntä.  Mutta enemmän kuin tätä lopputulosta Jeesus sittenkin murehti tapahtumien syytä, sydänten kovuutta ja paatumista.  Jerusalemilla oli ollut ja oli juuri parhaillaan ennen kokemattoman hieno tilaisuus vastata Jumalan puhutteluun.  Jeesuksessa Jumala itse oli saapunut ihmisten keskelle ja lähestynyt heitä niin väkevästi, ettei tuota rakkauden kädenojennusta mitenkään voisi ohittaa.  Mutta Jeesus oli joutunut kokemaan toistuvasti torjuntaa, pilkkaa ja aiheettomia syytöksiä.  Vain muutaman päivän kuluttua Jerusalemin asukkaat uskonnollisten johtajiensa yllyttäminä vaatisivat hänet ristiinnaulittavaksi.   

Näin Jerusalemin ainutlaatuinen ja ainutkertainen mahdollisuus lipui ohitse.  Torjuessaan Jeesuksen sen asukkaat samalla menettivät heille tarkoitetun tulevaisuuden. Hylätessään ainoan todellisen turvansa, elävän Jumalan, ja luottaessaan vain itseensä he hankkivat osakseen tuomion.  Kun saksalaiset joukot vuonna 1943 kokivat tappion Stalingradissa, saatettiin jo aavistaa, että Saksa tulisi häviämään II maailmansodan.  Tämä taistelu muodostui sodan käännekohdaksi, ja siitä lähtien oli vain ajan kysymys, milloin Hitlerin joukot tulisivat lopullisesti kukistumaan.  Jotakin samankaltaista tapahtui silloin, kun Jerusalemin asukkaat ja Jumalan kansa torjui Vapahtajansa.  Vaikka elämänmeno jatkuikin ulkonaisesti aivan samanlaisena, ratkaiseva askel kohti tuhoa oli silloin jo otettu.   

Tähän aikaan vuodesta saamme kerätä metsissämme kypsyvää marjasatoa talteen talven varalle.  Mustikka- tai puolukkasadon suuruutta eivät kuitenkaan yksin ratkaise kesäviikkojen säät, auringon tai sateen määrä.  Jo talven lämpötilat ja lumipeitteen paksuus luovat ratkaisevia edellytyksiä kasvuston säilymiselle elinvoimaisena.  Monilla aikamme ilmiöilläkin on kauas taaksepäin ulottuvat juurensa.  Yhä edelleen useat kansamme pahoinvoinnista viestivät merkit ovat lähtöisin 90-luvun lamasta, eivät yksin tämän hetken taantumasta.  Eilinen ulottaa vaikutuksensa yhä tähän päivään, mutta tässä päivässä on samalla läsnä jo huominen.  Tämä asettaa meidät joskus pelottavien näköalojen äärelle. ”Hetken työ tuhatvuosihin vaikuttaa”, sanottiin kansakouluaikojeni laulussa, eikä tuo ole lainkaan liioittelua, jos ajattelemme vaikkapa ydinjätteiden loppusijoitusta ja siihen liittyviä uhkia.  Sen, mitä tänään teemme tai jätämme tekemättä, saatamme löytää edestämme vuosikymmenien jälkeenkin.  Apostoli Paavali tiesi tämän hyvin sanoessaan: ”Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää.  Joka kylvää siemenen itsekkyyden peltoon, korjaa siitä satona tuhon, mutta se, joka kylvää Hengen peltoon, korjaa siitä satona ikuisen elämän.” 

Jeesuksen kyyneleet johtavat ajatuksemme väistämättä kysymykseen, oliko Jerusalemin kohtalo jo ennalta sinetöity?  Edelleen joudumme silloin pohtimaan, ovatko ylipäänsä kaikki tapahtumat jo jossakin määrätty, niin ettei ihmisen vapaudelle ja vastuulle jää mitään liikkumatilaa.  Fatalismin mukaan ihminen ei voi muuttaa ennalta määrättyä kohtaloaan, vaan kulkee väistämättä sitä kohti.  Fatalismia esiintyy monissa uskonnoissa, ennen kaikkea islamissa, mutta tämänkaltaista ajattelua tapaa joskus kristinuskonkin piirissä.  Kohtalousko on käytännössä ollut usein johtamassa passivoivaan ja moraalista leväperäisyyttä suosivaan elämäntapaan: jos kaikki on jo määrätty, miksi yrittäisin silloin muuttaa asioiden kulkua.  Arkisemmassa muodossa tämä kysymys tulee vastaamme monia aikamme kehityskulkuja seuratessamme.  Vaikka jättäisimmekin sivuun tällaiset filosofiset pohdintamme, monet ilmiöt näyttävät käytännössä vääjäämättömiltä. Ihmiskunta on kyllä havahtunut ilmaston muuttumisen tuottamiin uhkiin, mutta toistaiseksi toimet sen pysäyttämiseksi tai edes hidastamiseksi ovat olleet kovin heiveröisiä.  Kirkkomme jäsenmäärä on vuosi vuodelta kutistunut, milloin enemmän, milloin vähemmän, mutta keinoja tuon virran patoamiseksi ei toistaiseksi ole löydetty.  Maallistuminen ja luopuminen on monissa Länsi-Euroopan maissa edennyt vielä huomattavasti pitemmälle, ja todennäköisyyden mukaan samat trendit tulevat meilläkin vahvistumaan.  

Jeesus on liikuttunut, kun hän tiedostaa ennalta Jerusalemin tulevan kohtalon.  Mutta samaan aikaan hän toimii kuin kaikki olisi vielä avointa.  Jeesus ei ole fatalisti.  Hän ryhtyy puhdistamaan temppeliä siellä rehottavasta, vääristyneestä kaupankäynnistä.  Jeesuksen elämästä on jäljellä enää vain muutamia päiviä, mutta tuon aikansa, jokaisen vielä edessään olevan päivän hän käyttää opettaakseen ihmisiä temppelissä.  Uskomme mukaan Jeesus Jumalan Poikana on samaa olemusta taivaallisen Isänsä kanssa.  Hän on siten osallinen myös Jumalan ennalta tietämisestä.  Luterilaisen uskomme mukaan on juuri tärkeää tehdä ero ennalta tietämisen ja ennalta määräämisen välillä.  Vaikka kaikkivaltias Jumala tietääkin edeltä kaiken, hän samaan aikaan kutsuu meistä jokaista suostumaan kutsuunsa, tarttumaan kiinni pelastavaan evankeliumiin, asettumaan hyvän puolelle, rakastamaan ja palvelemaan.  Jeesus ei siis neuvo meitä heittämään kirvestämme kaivoon.  Päinvastoin: tylsynyt kirves on teroitettava iskukuntoon.  On toki mahdollista, että nuo kielteiset käyrät jatkavat ponnisteluistamme huolimatta kulkuaan eteenpäin aivan entiseen tahtiin.  Voi hyvin käydä niin, että kauhuskenaarioista pahimmat toteutuvat.  Mutta tämä ei oikeuta meitä luovuttamaan.  Apostoli Paavali rohkaisi Korintin kristittyjä: ”Olkaa siis vahvoja ja järkähtämättömiä, rakkaat veljeni, ja tehkää aina innokkaasti Herran työtä.  Tietäkää, ettei Herra anna teidän työnne mennä hukkaan.”   

Evankeliumissa kohtaamme tänään itkevän Jeesuksen. Mutta hän sanoi meille, että taivaassa iloitaan jokaisesta syntisestä, joka tekee parannuksen.  Saavatko Vapahtajan kyyneleet meidän vuoksemme vaihtua kerran iloksi? 

 

Mika Riikonen