Isän huolenpito ei unohdu
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3

Isän huolenpito ei unohdu

En ole koskaan ollut urheilijatyyppiä. Pienenä kärsin pahasta astmasta ja sairastin muutenkin paljon. Kerran alaluokan liikuntatunnilla lähdettiin juoksemaan koulun piha-aluetta kiertävää 400 metrin pururataa. Olin pinkonut alle 100 metriä, kun opettaja pysäytti: “Älä sinä, Juho, juokse. Tukehdut vielä.” Yskin ja puuskutin. Päässä jyskytti. Ymmärsin, että tämä ei ole minun juttuni. Minua ei ole tehty juoksemaan.
 
Vuosien varrella aloin pärjätä liikunnassa kuitenkin hieman paremmin. En ollut kaikessa enää viimeinen. Aloin jopa iltaisin lenkkeillä. Astma alkoi selvästi hellittää. Niinpä sitten eräänä talvena, olisiko ollut viidennellä luokalla, kävi niin, että tulin hiihtokilpailujen karsinnoissa neljänneksi. Mikä ihme!
 
Opettaja tuli välitunnilla juttusille. Kertoi, että koulujen väliseen kilpailuun lähtevät aina ilman muuta kolme parasta, mutta neljäskin voidaan sinne lähettää. Minulla olisi siis ensimmäistä kertaa mahdollisuus osallistua vähän suurempiin kilpailuihin. Päätin lähteä, ihan vain siksi, että saisin kokea tuon ihmeen. Vähän kyllä jännitti, miten tulen siellä pärjäämään.
 
Jännittävä päivä koitti, mutta sattui ankea vesikeli. Suksi ei luistanut, hiihdin verenmaku suussa. Puolessa välissä voimat alkoivat loppua, happi ei riittänyt ja yskitti. Aloin katua, että tuli lainkaan lähdettyä. En kuitenkaan antanut periksi. Koululle palattuamme lähdin hitaasti ja apein mielin kotia kohti.
 
Isäni istui kodin kuistilla jotakin puuhastelemassa ja kysyi, miten kisat menivät. Kerroin, ettei häävisti, olin ollut häntäpäästä kolmas. Itku kurkussa sain sanotuksi, että tosi koville otti. Se, mitä isä siihen vastasi, on syöpynyt mieleeni lähtemättömästi. Nuo sanat muistuttavat minulle, että aina kannattaa yrittää.
 
“Mutta ajattelepa, Juho, jaksoit hiihtää koko reitin! Se on hieno juttu. Et antanut periksi.”
 
Isällä oli hyvä syy kehua, erityisesti tietäen haastavan taustani liikunnassa. Kodin portailla pidettiin yksinkertainen, mutta todella tärkeä oppitunti. Kannustamisella ja positiivisella asenteella on kauaskantoinen vaikutus.
 
Elän parhaillaan surun keskellä. On vaikeaa hyväksyä, että isä on poissa. Muistot ovat kulkeneet edestakaisin kuin nauhana mielessäni viime viikot. Välillä muistelen viime kuukausia tai viime vuosia, välillä mieleen palaa tilanteita lapsuudesta. Ikävän keskellä lohduttaa kuitenkin kiitollisuus siitä, mitä on ollut. Monet tilanteet lapsuudesta lämmittävät suuresti mieltä. Isän opetukset ja huolenpito eivät unohdu.

Kaikissa elämän käännekohdissa isä on ollut kiinnostunut siitä, mitä minulle kuuluu. Onnellisissa tapahtumissa ja vaikeampina hetkinä. Hänelle isokin haaste oli “vartin homma”, niin kuin hänellä oli tapana sanoa. Isän positiivinen asenne kantaa edelleen.

 

Juho Lehtola

 

Julkaistu Päivämies-verkkolehden blogissa 7.9.2016 (paivamies.fi)