23.10.2016
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3

23.10.2016

Meille suomalaisille velkojen takaisin maksaminen on yleensä kunnia-asia.  Toisen maailmansodan häviäjävaltioista olimme ainoa sotakorvauksensa lyhentämättömästi hoitanut maa.  Vaikka meille langetettua korvaussummaa pidettiinkin mahdottomana ja kohtuuttomana kestokykyymme nähden, ihmeellisesti tuosta velkataakasta vain selviydyttiin.  Myös yksityistalouksissamme yritämme hoitaa velkojemme lyhennykset tunnollisesti.  Konkurssiin tai pantatun talon pakkolunastukseen ajautuminen ovat monelle suuren häpeän aiheita.  Aina velkataakkojen alta selviytyminen ei kuitenkaan ole mahdollista.  Tällainen tilanne on vastassamme päivän evankeliumiin sisältyvässä vertauksessa.  Emme tiedä, mikä oli ajanut kuninkaan palvelijan epätoivoiseen asemaan.  Oliko kysymys taitamattomuudesta vai yrityksestä keinotella kuninkaan omaisuudella?  Joka tapauksessa tuo vaje paljastui, kun kuningas vaati palvelijoiltaan tilitykset. Pärjäämisen ja selviytymisen tahto oli tällä palvelijalla kuitenkin vahva: ”Ole kärsivällinen! Kyllä minä maksan sinulle.”  Silti tuo lupaus oli aivan katteeton.  Raamatuntutkijoiden mukaan yhden talentin arvo olisi nykyrahassa huimat yhdeksänsataa tuhatta euroa.  Vertauksen palvelijan velka kuninkaalle oli kuitenkin kymmenentuhatta talenttia – eli käsittämättömät yhdeksän miljardia euroa.  Eihän tuollaisesta velasta voi kukaan selvitä. 

Mitä Jeesus mahtoi tällä äärimmäisyyksiin menevällä vertauksella oikein tarkoittaa?  Meistä jokainen on saanut Jumalalta lahjaksi tämän elämän.  Olemme saamastamme lahjasta tai lainasta hänelle vastuussa.  Olemme kaikessa riippuvaisia Jumalasta.  Silti tuhlaamme tätä ainutkertaista elämäämme lyhytnäköisesti ja vastuuttomasti.  Emme useinkaan toimi sen mukaan, minkä tiedämme oikeaksi.  Jos laiminlyöntimme, erehdyksemme ja rikkomuksemme lasketaan yhteen, olemme korviamme myöten velassa.  Meidän tulisi rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistämme niin kuin itseämme, mutta juuri tuo rakkauden velka kasvaa koko ajan korkoa korolle.  Kun meidätkin kerran vedetään tilille elämämme lahjan käyttämisestä, emme mitenkään kykene maksamaan velkaamme takaisin. 

Vertauksemme ei kuitenkaan kerro vain mittaamattomasta velasta.  Ennen kaikkea se tuo esiin Kuninkaan äärettömän hyvyyden.  Kun palvelija epätoivoisena heittäytyi hänen eteensä, Kuninkaan kävi häntä sääliksi.  Hallitsija kuittasi velan suoritetuksi, vaatimatta palvelijaltaan mitään hyvityksiä tai jälkimaksuja.  Näin palvelija vapautui häntä uhanneesta ikuisesta velkavankeudesta.  Meitä hämmästyttää Kuninkaan käsittämätön hyväntahtoisuus.  Mutta tämä vertaus ei kerrokaan ihmisen, vaan Jumalan armollisuudesta.  Kristuksen, oman Poikansa uhrin tähden hän antaa jokaiselle katuvalle mittaamattoman syntivelan anteeksi.  Kuten Kolossalaiskirjeessä vakuutetaan, ”hän pyyhki pois sen kirjoituksen säädöksineen, joka oli meitä vastaan ja oli meidän vastustajamme; sen hän otti pois meidän tieltämme ja naulitsi ristiin.”  Jumalan anteeksianto on näin rajaton: miljardivelka tuhotaan kuin yhdellä napin painalluksella tai se hukutetaan pohjattoman valtameren syvyyteen. 

Lukemattomille ihmisille anteeksiantamus on ollut koko elämän käänteentekevä kokemus, uuden elämän alku ja jatkuvasti uudistava voimanlähde.  Mutta monille se on tullut myös pahennuksen ja loukkauksen aiheeksi.  Anteeksiantaminen kun näyttää olevan kovin altis väärinkäyttämiselle ja väärinymmärrykselle.  Valitettavasti me osaamme käyttää anteeksisaamista verhona ja verukkeena jatkaaksemme elämäämme entisissä tottumuksissamme minkään muuttumatta.  Anteeksiantavan asenteen mielletään joskus tarkoittavan kaiken sallivaa, hempeää hyväntahtoisuutta tai pahuuden katsomista läpi sormien.  Erityisesti kristillisissä piireissä ilmi tulleet vääryydet ja rikokset on joskus koetettu kovin kevyesti painaa villaisella vetoamalla Jumalan anteeksiantoon.  Mutta jos olen varastanut lähimmäiseltäni rahaa, tuleeko asia selvitetyksi silloin, kun tunnustan Jumalan edessä rikokseni.  Eihän toki, kyllähän tehtäväni on silloin myös palauttaa luvatta ottamani raha ja selvittää asia tarvittaessa viranomaistenkin kanssa.  Anteeksiantaminen ei koskaan tarkoita vääryyden ja epäoikeudenmukaisuuden hyväksymistä.  Se ei myöskään ole vaikeista asioista vaikenemista.  Anteeksiantaminen on kylläkin tie, johon meitä kutsutaan, kun kohtaamme elämässämme vääryyttä.  Väärintekijä kaipaa toki ymmärrystä, väärä teko sen sijaan ei. 

Mittaamattoman velkataakan alta vapautuminen ei saanut vertauksemme palvelijaakaan muutoksen tielle.  Miehen kokema armahdus ei tullut hänessä anteeksiantavan mielen lähteeksi.  Kuninkaan luota poistuttuaan hän ryhtyi heti päinvastoin perimään omia saataviaan.  Toinen kuninkaan palvelijoista oli hänelle velkaa sata denaaria, mikä meidän rahassamme merkitsee noin viittatoista tuhatta euroa.  Summa ei siis ollut mitenkään mahdoton, suuruudeltaan autolainan luokkaa.  Ajan kanssa velkoja olisi siis varmasti saanut omansa takaisin.  Mutta vähääkään kohtuullisuutta tuo palvelija ei nyt kyennyt työtoverilleen osoittamaan. Kun tieto tästä kantautui Kuninkaan korviin, hän kutsui uudelleen palvelijansa luokseen.  Nyt tuo jo anteeksiannettu velka lankesi uudelleen lyhentämättömänä hänen vastattavakseen. 

Näin vertauksemme saa vakavan päätöksen.  Jumalan anteeksiantava tahto on kylläkin rajaton, se ei koskaan kysele meidän syntiemme suuruutta tai luonteemme laatua.  Hän jakaa rakkauttaan tuhlaillen, vaikka niin suuri osa siitä valuukin tässä maailmassa hukkaan.  Näin tapahtuu juuri silloin, kun me Jumalan armahtamina kovetamme sydämemme lähimmäisiämme kohtaan. ”Näin tekee teidän taivaallinen Isännekin teille, jos ette kaikesta sydämestä anna kukin veljellenne anteeksi”, Jeesus sanoo myös meille.  Vapahtajan sanat pistävät meidät todella lujille.  Osammehan me kyllä sanoa ”ei se mitään”, jos joku sattuu tönäisemään jonossa.  Mutta todellinen anteeksiantaminen, kun joku on loukannut ja haavoittanut meitä, tehnyt vääryyttä ehkä vuosikymmenien ajan, ei käy noin vain, käden käänteessä.  Ja kun vielä pitäisi antaa anteeksi ”kaikesta sydämestä”, taidamme jäädä tuon armottoman palvelijan kohtalotovereiksi. 

Pyhäpäivän Vanhan Testamentin teksti tuo eteemme toisenlaisen esimerkin.  Siinä Joosef, veljiensä kaltoin kohtelema ja paljon vääryyttä kokenut mies antaa heille anteeksi kaikesta sydämestään.  Kun isä-Jaakob oli kuollut, Joosefin veljet pelkäsivät, että tämä nyt käyttäisi tilaisuutta hyväkseen ja kostaisi heille.  Mutta Joosefin anteeksianto ei ollut muodollinen, vaan todellinen.  Ajattelen, että tuohon kypsyminen oli kuitenkin vaatinut häneltä aikaa.  Itsetietoisen nuorukaisen oli käytävä Egyptissä kova elämänkoulu, ennen kuin hänelle kirkastui: ”Te kyllä tarkoititte minulle pahaa, mutta Jumala käänsi sen hyväksi.”  Kun Jumala armahtaa meidät syntiset, hän tekee sen siinä samassa.  Meille ihmisille anteeksiantaminen on sen sijaan usein monivaiheinen prosessi.  Välillä katkerat ajatukset nousevat uudestaan mieleemme, mutta jos pysymme anteeksiantamisen tiellä, aikanaan se johtaa meidät vapautumaan vihamme kahleista.  Kun meidän Jumalamme on armahtavainen ja laupias, pitkämielinen ja armosta rikas, toki hänen armahtavaisuutensa kattaa myös meidän hitautemme antaa anteeksi.  Jumalan edessä saamme purkaa myös loukatun sydämemme kovuuden, kaunaisuuden ja kostomielen.  Vain hänen rakkautensa voi uudistaa meidät antamaan toisillemme anteeksi. 

 

Mika Riikonen