5.11.2016
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3

5.11.2016

IÄISYYSIKKUNAN ÄÄRELLÄ

Pieksämäen Vanha kirkko

”Et sinäkään, pappi, tiedä yhtään enempää kuin minäkään siitä, mitä on rajan takana.”  Näin palautti minut kerran, vuosikymmeniä sitten maan pinnalle eräs agnostikoksi itseään luonnehtiva ihminen.  Mikäli oikein muistan, en silloin lähtenyt kinaamaan hänen kanssaan.  Jos ajattelemme tavanomaisia tietämisen muotoja, minulla ei tosiaankaan ole järkiperäisen tiedon, aistihavaintojen tai inhimillisen kokemuksen kautta saavutettavaa tuntemusta tuonpuoleisuudesta.  Minulle ei ole myöskään tähän mennessä sattunut ns. rajakokemuksia, joita monet kliinisesti kuolleet, mutta sitten henkiin elpyneet potilaat ovat kertoneet.  Silti on aiheellista kysyä, onko kaikki todellisuus vain siinä, minkä järkemme ja aistimme tavoittavat?  Vai onko olemassa jokin niistä riippumaton, tieteellisen tiedon ulottumattomissa oleva tiedostamisen laji?  Muutamia vuosia sitten silloiseen Yhteisvastuu-keräyksen teemaan, saattohoitoon liittyen seurakunnassamme vieraili professori Inkeri Elomaa.  Ennen kuin hän luovutti puheenvuoron puolisolleen, rovasti Rauno Elomaalle, hän päätti lääketieteellisen luentonsa sanomalla: ”Kukaan meistä ei ole palannut kuoleman rajan takaa kertomaan, millaista siellä on.  Paitsi yksi; kuka hän on?”  Joku uskalsi vastata ääneen: ”Jeesus.” 

Kun pyhäinpäivänä olemme pysähtyneet ikään kuin iäisyyden ikkunan äärelle, olemme omassa varassamme, kaipaavina ja surevina, kuolevaisina ja vajavaisina ihmisinä kykenemättömiä näkemään sen läpi.  Toivomme ei voi perustua siihen, mitä itsessämme olemme tai mitä voimme tavanomaisen tiedon varassa täällä saavuttaa.  Mutta saamme uskoen luottaa siihen, että keskellemme syntynyt ja ihmisenä elänyt Jumalan Poika Jeesus Kristus on käynyt puolestamme kuolemaan ja palannut tuon rajan takaa, kuoleman voittajana elämään.  Hänelle on mahdollista sanoa, kuten Ylösnousseen Herran kohdanneen Ilmestyskirjan näkijän välityksellä kuulemme: ”Minä olin kuollut, mutta nyt minä elän, elän aina ja ikuisesti.  Minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet.”  Usko on näin luottamusta elävään persoonaan ja niihin sanoihin, jotka meille ovat häneltä välittyneet. 

Jeesuksen ansiosta kuolema ei enää ole meille tuntematon maa, vaan ovi ikuiseen elämään, taivaaseen.  Siksi pyhäinpäivänä saatamme tuntea, että taivas koskettaa maata.  Näin tapahtuu tosin joka kerran, kun saamme aavistuksen ylösnousseen Vapahtajamme läsnäolosta.  Se voi tapahtua eri tavoin ja useissakin yhteyksissä, kuten jumalanpalveluksessa ja Herran pöydässä, rukouksessa tai kohtaamassamme hyvyydessä ja ihmisten myötätunnossa.  Taivaan läheisyys säteilee meitä kohti myös tälle pyhäpäivälle omistetuista Raamatun sanoista.  Siellä puhutaan autuaista, niistä, jotka tämän elämän murheiden ja puutteiden keskellä ovat onnellisia yhteydessään Jumalaan.  Mutta Sana todistaa tänään myös valkopukuisten joukosta, joka on perillä ylistämässä Jumalaa valkeissa vaatteissa. 

Ikään kuin omakohtaisena kysymyksenä kuulemme tänään Ilmestyskirjan sanojen lävitse: ”Keitä nämä valkeavaatteiset ovat?  Mistä he ovat tulleet?”  Katseemme alkaa tähyillä iäisyysikkunan äärellä, ja muistojen kalliina helminauhana tulevat mieleemme tänään ne monet, jotka on jo kutsuttu rajan taakse.  Me tahtoisimme, jos mahdollista, pukea kaikkien rakkaidemme ylle nuo valkeat vaatteet.  Me tahtoisimme asettaa heidän päähänsä kirkkauden kruunun ja käteen heille kaikille voiton palmun.  Näin tahtoisimme kuulla tuon asetetun kysymyksen: ”Keitä siis?”  Ja me vastaamme siihen mielissämme: ”Herra, eikö niin, että rakkaamme ovat siellä?  Saammehan omistaa heille voittaneiden osan?” 

Pyhäinpäivänä saamme ajatella meille tärkeitä ja rakkaita ihmisiä.  Heitä muistellessamme syntyy yhteys rajan tuolle puolen.  Heidän siirtymisensä rajan taakse on synnyttänyt kaipauksen.  Ja tuon kaipauksen sisältönä on, että kerran eletty yhteys voisi olla totta uudelleen.  Taivas tulee näin lähellemme.  Tuo tuntematon määrämaa, jota silmä ei ole nähnyt, saa muodon rakkaidemme kautta.  Siinä on toivomme kohde ja rukouksiemme sisältö tänään, kun ajattelemme heitä, joiden haudoille sytyttelemme kaipauksen liekkejä. 

Mutta peruskysymyksemme tänään iäisyysikkunan äärellä on väistämättä myös rehellisyyttä vaativa.  Kun eteemme tuodaan kuva taivaasta, samalla joudumme kysymään, teemmekö siitä omien ajatustemme ja toiveidemme kaltaisen.  Niin kipeä kuin tuo kysymys onkin, se tulee esittää juuri sen tähden, että olemme itse vielä rajan tällä puolen.  Ilmestyksen saajaa, Johannesta katsoessamme näemme kuin alas painetun pään ja paljon puhuvan hiljaisen tuokion.  Kirjan näkijälle avautuu totuuden hetki.  Peruskysymys silloin on, miten itse tulen autuaaksi ja miten pääsen kerran kruunatuksi?  Näkijä ja kirjoittaja Johannes on kuin hetken hiljaa.  Sen hiljaisuuden keskeltä nousee vastaus: ”Herra, sinä sen tiedät.”  Kysymyksen tarkoitus ei ollutkaan siinä, että rajan tällä puolen annettaisiin vastaus heidän kohtaloonsa, jotka nyt ovat poissa.  Se suuntautuukin kohti meitä, tässä ajassa vielä vaeltavia.  Ei meilläkään ole siihen tarjolla muuta vastausta kuin tuo: ”Herra, sinä sen tiedät.” 

Lähes samoin sanoin vastasi kerran toinen opetuslapsi, Pietari, kun Ylösnoussut Herra kysyi häneltä, petturilta ja kieltäjältä: ”Olenko minä sinulle rakas?”  -”Herra, sinä tiedät kaiken.”  Sanoissa on tilityksen tuntua.  Se merkitsee, että on olemassa vain yksi yhteyden tie.  Sen edessä kaikki muu on varjoa ja inhimillistä rakennelmaa.  Tuo yhteys on Herrassa Jeesuksessa, joka on kärsinyt, kuollut ja ylösnoussut.  Hänen pelastustekojensa perusteella voimme sanoa: ”Herra, sinä tiedät sen, että juuri tämä joukko, joka kuvataan valkopukuisten ylistäväksi seurakunnaksi, on täällä ajassa ollut puutteellisten ja syntisten yhteisö.  Mutta nyt ne, jotka ovat voittaneet, ovat valkaisseet vaatteensa Karitsan veressä. Tämä merkitsee turvautumista hänen armoonsa,  joka tuli kerran ihmiseksi avatakseen meille taivaan ja yhteyden elävään Jumalaan.  Eivät edes Kristuksen tähden henkensä antaneet marttyyrit pelastu oman verensä, vaan Vapahtajamme uhrin ansiosta.  Kristuksen veressä, hänen sovituksessaan on ollut voittaneidenkin ainoa toivo. 

Pyhäinpäivä muuntautuu näin kutsuksi meille yhteyden iloon.  Se ei tosin poista kaipaustamme, mutta antaa siihen uudenlaisen sävyn.  Kristus itse on keskellämme.  Hän julistaa kaikille väsyneille ja etsiville uutta voimaa tuntemisensa kautta.  Yhteys iäisyyteen alkaa jo täällä.  Se on ylösnousseen Herramme lahja kaikille, jotka kaipaavat oman elämänsä varjoihin uutta valoa.  Meidän ei tarvitse rakentaa mitään alusta tai itse ponnistella elämään ja toivoon.  Kaikki on valmiina sille, joka jo perille päässeiden tavoin tahtoo jättää elämänsä Kristuksen, Jumalan haltuun.  Yhteyden ilo Herrassa voi alkaa.  Sen myötä myös pyhäinpäivälle lankeaa yhteisen kodin odotuksen kajastus.

 

Mika Riikonen