6.11.2016
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3

6.11.2016

OSATTOMASTA OSALLISEKSI

Pieksämäen Uusi kirkko

Tänään saamme siunauksin ja rukouksin varustaa seurakuntamme palvelukseen neljä naista.  Näin he liittyvät Magdalan Marian ja muiden naisten askeliin, jotka kerran pääsiäisaamun haudalta lähtivät viemään eteenpäin hyvää sanomaa.  Tämä kirkkovuoden lopulle sijoittuva sunnuntai kertaa omalla tavallaan pääsiäisaamun käänteentekevää uutista.  Siinäkin keskeisessä osassa on kaksi naista.  Heidän nimiään emme saa tietää, mutta merkillisellä tavalla nämä kaksi irralliselta näyttävää, erilaista naiskohtaloa punoutuvat toisiinsa.  Jeesuksen luo saapuu ensin hätääntynyt ja epätoivoinen isä, synagogan esimies.  Matteus, jonka kerronta on tiivistä, ei mainitse hänenkään nimeään; Markus sen sijaan tietää nimetä hänet Jairokseksi.  Suurimmassa hädässä turhat raja-aidat kaatuvat: niinpä isä ei epäröi maineensa menettämisen uhallakaan kääntyä Jeesuksen puoleen.  Ennen kuin Jeesus lähtee synagogan esimiehen matkaan, hänen vastaanotolleen hakeutuu kuitenkin salaa verenvuototautia sairastava ihminen.   

Tämän naisen kärsimys oli ollut pitkäaikaista ja hävettävää.  Sairautensa vuoksi hän ei voinut liikkua vapaasti toisten seurassa, ei voinut tulla temppeliin tai osallistua synagogapalveluksiin, ei edes koskea toiseen ihmiseen.  Naisen kokema kahdentoista vuoden eristyneisyys oli samankaltaista kuin spitaalisten osakseen saama kohtelu.  Toisen evankeliumin naisen tai tytön sairaus oli ollut ilmeisesti lyhytaikainen, mutta sitäkin pahempi.  Kahdentoista vuoden iässä hänen elämänsä näytti jo päättyneeltä.  Tuo rajapyykki oli juutalaisuudessa hyvin tärkeä, saavutettiinhan tuossa iässä uskonnollinen täysi-ikäisyys.   Kaksitoista vuotta, tuo luku, joka liittyi molempien elämään, kuvaa Raamatussa täyteyttä.  Sehän oli Israelin sukukuntien ja myös apostolien lukumäärä.  Kun Juudas poistui heidän joukostaan, tilalle valittiin uusi apostoli, muuten luku ei olisi ollut täydellinen.  Ehkä samoin myös nuo kaksitoista vuotta olivat evankeliumin naiselle kärsimysten täysi määrä. Niitä tarvittiin, jotta hän lähestyisi Jeesusta. 

Kuten synagogan esimies, ei tämäkään nainen hädässään pitänyt kiinni säädöksistä tai käyttäytymisnormeista.  Vastoin kieltoa hän kuin varkain kosketti tungoksessa takaa päin Jeesuksen viitan tupsua.  Jos nainen olisi selkeästi tarttunut Jeesusta kädestä, tämä olisi tullut epäpuhtaaksi.  Siksi hän kosketti vain kuin ohimennen, mutta tarkoituksella.  Kun Jeesus huomasi naisen aran ja kätketyn avunpyynnön, hän ei vähääkään käynyt moittimaan.  Sen sijaan Vapahtaja puhutteli häntä hellittelynimellä ”tyttäreni”.  Kysymys oli paljon suuremmasta asiasta kuin ruumiin terveyden palautumisesta.  Nyt tuo eristetty ja hylätty sai kuulua tyttärenä, Jumalan lapsena hänen suureen perheeseensä.   Vanhan liiton seurakunnasta suljettu, osattomaksi tuomittu tuli nyt osalliseksi Jumalan kaikista hyvistä lahjoista.  Jeesuksen sanat olivat kuin balsamia hänen haavoihinsa.  ”Ole rohkealla mielellä” – ei siis enää arkana, häväistynä ja epätoivoisena, vaan täydessä luottamuksessa, mitään pelkäämättä, päättäväisenä ja vapaana.  Siihen Jeesus nyt kutsui ja asetti tuon naisen. 

Tässä jos missä oli kysymys osalliseksi tulemisesta.  Maallisessa kielenkäytössä sillä tarkoitetaan kuulumisen, mukanaolon tunnetta.  Se on yksi hyvän elämän perusedellytyksistä.  Edelleen osallisuus voi merkitä omakohtaisesta sitoutumisesta nousevaa vaikuttamista ja vastuun kantamista.  Raamatun sanastossa lähelle tätä tulee kreikan termi koinonia, joka on johdettu teonsanasta ’osallistua’, ’olla osallisena’ tai tehdä yhdessä’.  Seurakunnassa yhdistymme Pyhän Hengen kautta Jeesukseen Kristukseen ja olemme osallisia elävästä suhteesta Taivaalliseen Isään.  Uudessa Testamentissa tuo koinonia esiintyy muun muassa puhuttaessa Herran ehtoolliseen osallistumisesta, Paavalin sovinnonteosta Pietarin ja Jaakobin kanssa sekä köyhille kerätystä rahalahjasta. 

Osallisuudesta oli kysymys silloinkin, kun Jeesus synagogan esimiehen talossa tarttui tyttöä kädestä.  Nuori elämä, joka olisi katkennut kesken, ennen kuin se kunnolla oli alkanutkaan, palautettiin kuoleman rajan takaa taas elävien maahan.  Jeesus voi suoda elämäämme lisää vuosia, mutta hän voi antaa myös lisää elämää vuosiimme.  Nuorena pappina tunsin kovin haastavaksi tilanteeksi, kun jouduin saarnaamaan evankeliumien parantumisihmeistä.  Tiesin kuulijoiden joukossa olevan työtoverini, MS-taudin vaikeasti runteleman kanttorin, joka pelkillä käsivoimillaan oli raahannut itsensä urkuparvelle.   Miten voisin sanoa hänelle, ja lukemattomille muille, joiden elämä kaipaa todellista ihmettä, että Jeesus voi parantaa, jopa herättää kuolleistakin?  Vuosia myöhemmin sain kuitenkin lukea lehtihaastattelusta, miten tuo työtoverini kertoi: ”Odotan yhä ihmettä. Sitä en voi kuitenkaan vaatia, vaan olen suostunut siihen, että sairauden kantaminen loppuun asti voi olla Jumalan minulle antama osa.”  Jotenkin näin hän tiivisti kokemuksensa.  Ei meidän tarvitse olla rohkeita uskon sankareita, ei täynnä luottamusta ja itsevarmuutta, ei kaikkitietäviä ja kaiken ymmärtäviä.  Kun luotat Jumalaan, vaikkei mitään ihmeitä tapahdu, vaikket näe muuta kuin pimeyttä, silloin kyseessä on usko, jota Herra arvostaa kaikkein eniten. 

Synagogan esimiehen kodissa oli jo eräällä tavalla läsnä seurakunta pienoiskoossa.  Siellä olivat edustettuina myös kaikki ne työalat, joihin tänään siunaamme työntekijämme.  Jeesuksen saapuessa taloon hän ensimmäiseksi kohtasi ammattisurijat itkuvirsineen ja huilunsoittajineen.  ”Ei tyttö ole kuollut, hän nukkuu”, Jeesus sanoi, ja sai osakseen vain pilkallista naurua.  Kristuksen ylösnousemuksen tähden kuolema on nyt meillekin kuin unta, ja tuosta unesta Jumala kerran herättää omansa uuden aamun kirkkauteen.  Siksi alkuseurakunnan  hyvästellessä jäseniään ylösnousemususko ja kiitollisuus voittivat itkun.  Tätä kuvastaa hyvin virsikirjassamme vähäisestä käytöstä huolimatta säilynyt hautajaishymni: ”Jo vaietkoon vaikerrus, itku, ei surra nyt ystävät auta.  Ah Herrassa poisnukkuneille on autuuden porttina hauta.” 

Ei ollut sattumaa, että Jeesuksen huolenpito kohdistui juuri lapseen.  Puolustihan hän muutoinkin lapsen oikeutta täyteen elämään ja asetti hänet jopa kunniapaikalle Jumalan valtakunnassa.  On oikeastaan harmi, että evankeliumikirjaamme on otettu tämä Matteuksen niukkasanainen versio Markuksen asemasta.  Sillä Markus kertoo, että herätettyään tytön Jeesus heti käski antaa hänelle syötävää.  Vapahtajan huolenpito meistä kohdistuu näin sekä ajalliseen että iankaikkiseen, hengelliseen ja ruumiilliseen.  Näin seurakunnan tilaisuuksissa nautittavat tarjoilutkaan eivät ole jotakin ylimääräistä, vaan osa saamaamme rakkauden palvelutehtävää.  Vielä evankeliumimme mainitsee, että synagogan esimiehen kodissa tapahtuneesta levisi tieto koko sille seudulle.  Jeesuksen teot eivät kerta kaikkiaan voineet pysyä salassa, niitä kokeneet veivät käskemättäkin viestiä eteenpäin.  Tässä on jo malli Jeesuksen myöhemmin antamasta lähetystehtävästä.  ”Me emme voi olla puhumatta siitä, mitä olemme nähneet ja kuulleet”, tiivistivät Pietari ja Johannes myöhemmin, Suuren neuvoston edessä tämän lähtökohdan.  Mekin liitymme heidän rintamaansa, kun kohta yhdessä siunattavien kanssa tunnustamme kristillisen uskomme.

 

Mika Riikonen