Pitkäperjantai 14.4.2017
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3

Pitkäperjantai 14.4.2017

Jäppilän kirkko; radiojumalanpalvelus 

 

SURUN ILO

 

Lapsena aurinko paistoi aina. Järven vesi oli lämmintä, kun sinne hyppäsi laiturin päästä. Elämän päivät olivat huolettomia, ja kesää seurasi talven hiihtoladut ja pilkkireissut. Ja keväällä kaikki alkoi taas alusta. Valo voitti illan pimeyden ja äitienpäivänä kerättiin valkovuokot maljakkoon. Kuolema käväisi kylässä korkeintaan silloin, kun variksenpoikasta haudattiin takapihalle.

 

Mutta siellä se oli koko ajan taustalla jossakin, odottamassa meitä, elämän vastakohta, kuolema. Ja jo pieni lapsikin ymmärsi, että sitä varten on varottava, ettei lyö päätänsä kiveen hypätessään laiturilta tai on varottava ettei tipu heikoille jäille virtauspaikoissa.

 

Ensimmäinen kosketus kuolemaan tuli isoäidin hautajaisissa. Pappi luki Raamatusta kohtia, jotka muistuvat mieleen vielä tänäänkin, vuosikymmenien jälkeen. Ja tämä ensikosketus kuolemaan toi mukanaan surun ja kaipauksen. Ensimmäisen kerran pieni ihminen ymmärsi, että mikään ei ole pysyvää, ei edes rakkaimmat ihmiset. Ja tämän tosiasian ymmärtäminen teki kipeää.

 

”Sinä annat ihmisten tulla maaksi jälleen ja sanot: ”Palatkaa tomuun, Aadamin lapset.” Tuhat vuotta on sinulle kuin yksi päivä, kuin eilinen päivä, mailleen mennyt, kuin öinen vartiohetki. Me katoamme kuin uni aamun tullen, kuin ruoho, joka hetken kukoistaa, joka vielä aamulla viheriöi mutta illaksi kuivuu ja kuihtuu pois. Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen.” (Ps. 90)

 

Tätä tuttua Psalmia lukiessani siunauskappeli on hiljaistakin hiljaisempi. Psalmin sanat huokuvat ikiaikaista viisautta, mutta en tiedä, koskettaako niiden lohdutus surevia. Etupenkeillä istuvilla läheisillä suru takertuu kurkkuun ja kädet puristuvat nenäliinan ympärille. Virren tuttu melodia pusertaa kyyneleet silmiin, ja koko keho taistelee surun hyökyaaltoa vastaan. Läheisen arkun äärellä voimat hiipuvat lopullisesti.

 

Matka kappelista haudalle on raskas, kylmä tuuli iskee kasvoille ja saa kyyneleet uudelleen poskille. On vaikea katsoa läheisten surua, kun arkkua lasketaan maan poveen. Heidän olemuksestaan huokuu tuska ja toivottomuus. Se on hetki, jolloin viimeistään on hyväksyttävä lopulliset jäähyväiset maan päällä.

 

Muistotilaisuudessa tunnelma kevenee hieman, kun päästään vähän kauemmas siunauskappelista. Mutta viimeistään adressien kauniit värssyt tai ystävän muistopuhe päästävät surun jälleen valloilleen. Rakkaan ihmisen hautajaispäivänä sen oikein ymmärtää: kuolema on totta ja se vie aikanaan meistä jokaisen.

 

Pitkäperjantai näyttää meille kuoleman vääjäämättömän voiman. Edes Vapahtajamme Jeesus Kristus ei välttänyt kuoleman valtaa. Jeesus kulki kipujen ja kärsimyksen tien loppuun asti, kuolemaan asti. Hän on Jumalan Karitsa, joka annettiin uhriksi meidän puolestamme.

 

Ristiin kiinnitetyn taulun sanat julistivat ainoan syyttömän syylliseksi kuolemaan: Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas, pilkkanimi, jolle naurettiin hänen ympärillään. Johanneksen evankeliumi kertoo, miten Jeesus kantoi yksin painavan ristinsä Golgatalle. Se oli hetki, jolloin Jumalan Karitsa kantoi maailman synnin ristille puolestamme. Hänet ristiinnaulittiin kahden ryövärin keskelle, kuin muistutukseksi siitä, että meidän kuuluisi olla syyllisinä hänen paikallaan.

 

Rikollisten keskellä syyttömänä tuomittuna, ylipappien saivartelun ja sotilaiden raakuuden keskellä Vapahtaja antaa henkensä meidän puolestamme. Vielä kuolemankin hetkellä hän kantaa huolta äidistään ja läheisistä ystävistään. Edes suurimman yksinjäämisen, tuskan ja kuolemanpelon hetkellä hän ei unohda ihmisen hätää. Ristiinnaulittu Vapahtaja rakastaa meitä kuolemaan asti ja täyttää näin Jumalan tahdon.

 

Meille hänen kärsimyksensä merkitys avautuu pääsiäisen ilosanoman kautta. Mutta Jeesuksen läheiset eivät tätä vielä nähneet. He näkivät vain sen, miten Jeesus tuomittiin syyttömänä kuolemaan ja miten häntä kohdeltiin halventavasti, ruoskittiin ja lopuksi ristiinnaulittiin. Jeesuksen ristin juurella heidän surunsa ja kauhunsa oli pohjatonta. Me emme voi ymmärtää yhtään sen paremmin Jumalan suunnitelmia, kun kohtaamme kärsimyksen ja kuoleman voimat. Turhaan ei kuolemasta sanota, että se on vihollisista viimeisin. Ilman Vapahtajamme sovitus- ja lunastustyötä olisimme tämän vihollisen edessä lyötyjä ja toivoa vailla.

 

Siunauskappelin hiljaisuudessa lepää lupaus ylösnousemuksesta. Siihen ei ole helppo uskoa. Kaikki ympärillämme todistaa meille elämän päättymistä ja kuoleman voittoa. Arkun kannelle rapsahtava siunaushiekkakin muistuttaa ihmiselämän katoavaisuudesta. Ja kuitenkin tämä sama hiekka kertoo ylösnousemuksen toivosta.

 

Ja Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen. Näin ihmisestä tuli elävä olento.” Näillä sanoilla Raamatun luomiskertomus kuvaa sitä, miten maailman luomisen alussa Jumala loi ihmisen kahdesta toisistaan hyvin erilaisesta ainesosasesta: häviävästä maan tomusta ja iankaikkisesta Jumalan Hengestä. Tomu palaa maahan takaisin, sinne minne se kuuluukin. Mutta luomiskertomuksen mukaan Jumala puhalsi ihmisen sieraimien kautta ihmisen sisälle elämän henkäyksen ja teki ihmisestä näin iankaikkisisen olennon, Jumalan kuvan. Kuoleman edessä on vaikea uskoa tätä. Miten tässä maan mullaksi muuttuvassa voi olla mitään kestävää, kuoleman ylittävää, iankaikkista?

 

Paratiisin kielletystä puusta tuli ihmiselle kirouksen puu. Pitkäperjantai kertoo siitä, miten Jeesuksen ristinpuusta tuli meille iankaikkisen elämän puu. Se, mikä ensin näytti houkuttelevalta tuhosi ihmisen viattomuuden ja rikkoi yhteyden. Ja Jeesuksen ristinkuolema, mikä ensin näytti kiroukselta ja tuomiolta, antoi meille siunauksen ja anteeksiannon. Aadamin lankeemus koitui meidän tuomioksemme. Tämän tuomion Jeesus kärsi puolestamme ristillä.

 

Jeesuksen ristinkuoleman tähden meidän kuolemamme ei merkitse iankaikkista kadotusta ja maan tomuun häviämistä. Se, minkä lapsena vain kaukaisesti aavisti ja mikä elämän myötä tuli todeksi, on kuoleman vääjäämättömyys. Ilman uskoa kuolema on elämän herra, mutta usko Jeesukseen Kristukseen antaa meille toivon kuoleman edessä. Paavalin sanoin: ”Minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto”. (Fil. 1: 21)

 

Tänään, pitkäperjantaina, me hiljennymme ristin juurelle. Voimattomina seuraamme, kuinka kuolema näytti pystyvän Herraamme kuten se näyttää pystyvän meihinkin, olihan Vapahtaja inhimillisen luontonsa puolesta kaltaisemme, maan tomua. Hänen kärsimyksensä ja pelkonsa olivat ihmisen kaltaiset. Ristillä ei riippunut kivun ja pelon yläpuolella oleva ihminen vaan kärsivä Herran palvelija. Ihmismielelle käsittämättömällä tavalla Jumalan ainoan Pojan täydellisessä häväistyksessä, kärsimyksessä ja kuolemassa, toteutui Jumalan rakkaus meitä kohtaan.

 

Kun maa aikanaan sulkee meidät suojiinsa, ristiinnaulittu Vapahtajamme on ainut toivomme. Multaan istutettu siemen voi kasvaa vain silloin, kun se hajoaa ja menee rikki. Vasta sitten se voi kurottautua kohti valoa ja kasvaa täyteen loistoonsa. Samoin me emme tavoita iankaikkista elämää ennen kuin murrumme kuoleman edessä ja menetämme sen, mikä meissä oli ajallista.

 

Tässä murtumisen hetkessä ristiinnaulittu Jeesus Kristus on meidän surumme ilo.

 

Kappalainen

Anne Nousiainen