Kultainen viljapelto

 

”Tuolla on viljapelto, se on kullanvärinen.
Se on murheellista, on murheellista.
Mutta jos kesytät minut, niin kultaiset hiuksesi muistan silloin,
aina kun kultainen viljapelto tuulessa suhisee,
aina kun kultainen viljapelto tuulessa suhisee.”

 

Tämä ketun laulu Pikku Prinssille tuo mieleeni nuoruuteni pyöräretket etelä-Hämeen viljavien maiden pikkuteillä peltojen keskellä. Tunnen samalla kypsän viljan lähes huumaavan tuoksun ja näen, miten vilja kauniin keltaisena tai punertavana lempeässä tuulessa aaltoilee. Nämä kuvat ja tuoksut ovat vahvimpia tunnemuistojani, vaikka en maalaistalon tyttö olekaan.

 

Vilja on perinteisesti muodostanut suomalaisten, niin ihmisten kuin eläinten, perusravinnon. Viljasta on leivottu leipä ja tehty puuro. Tämä perinne elää meissä niin vahvana, että vilja-allergioiden yleistyttyäkin vanhat reseptit on säilytetty, vaikka ainekset on korvattu gluteenittomilla ja viljattomilla tuotteilla.

 

Mietteliääksi ja jopa murheelliseksi vetää se, että tänä kesänä kuivuus on vienyt monen viljelijän sadon pieneksi, jopa olemattomaksi. Kultainen viljapelto ei välttämättä ole enää kultainen väriltään eikä tuotoltaan. Vaikka viljelijä tekee työnsä kuinka hyvin, ja vaikka viljalajeja jalostetaan, niin luonnon olosuhteet ovat viljelijälle joka vuosi erilaiset ja usein yllättävät.

 

Luonnon voiman suuruuden edessä ihminen on pieni. Se tekee nöyräksi. Se herättää terveellisellä tavalla miettimään omaa vastuuta luonnon tilasta, ja kyselemään, miten voisin omalta osaltani auttaa luomakuntaa voimaan paremmin. Samalla se herättää kiitosmielen kaikista niistä luonnon antimista, joita saamme ravinnoksi. Mikään täällä ei ole itsestään selvää, ei metsän eikä peltojen sato, ei puhdas juomavesi. Kaikki on viime kädessä Luojan kädessä ja hänen antimiaan. Toivon, että osaisin ja että yhdessä osaisimme elää niin, että tulevaisuudessakin kultainen viljapelto tuoksuu ja aaltoilee tuulessa.

 

 

Anita Seppä