Elämän kuolinsiivous


Japanilainen siivousideologia KonMari on saanut rinnalleen uuden siivousideologian Ruotsista nimeltään Kuolinsiivous. Sen mukaan ihminen hoitaa oman kotinsa ja sen tavaroiden siivoamisen jo elämänsä aikana kuntoon eikä jätä tätä siivousta omaisillensa kuolemansa jälkeen tehtäväksi. Ihminen itse päättää, mitä hän haluaa jättää omaisille muistoksi ja mitkä kaikki elämän varrella kertyneet tarpeettomat tavarat hän poistaa elämästään ollessaan vielä hyväkuntoinen.

Siivous aloitetaan ullakosta, kellarista, vajasta, kaapeista, hyllyistä ja komeroista. Eli niistä tiloista, joihin kertyy huomaamattomasti tavaraa vuosien varrella. Tästä uudesta siivousajatuksesta vielä tietämättömänä siivosin kellarin ”Annen työhuoneen” uuden vuoden kunniaksi. Tämä huone oli niin täynnä tavaraa, että sinne ei mahtunut enää sisälle. Huoneesta tuli 2 pakettiautollista vietävää jäteasemalle. Löysin 7 vuotta sitten hävinneet alkuperäiset työ- ja opiskelutodistukseni sieltä. Löysin 17 vuotta sitten hävinneet äitini perukirjan ja kuolinilmoituksen. Ja löysin valtavan määrän onnittelukortteja, irtonaisia valokuvia ja pieniä tavaroita elämän varrelta.

En voinut arvata, minkälaisen prosessin siivous sisimmässäni aloitti. Aivan valtava määrä muistoja rakkaista ihmisistä, elämän tapahtumista ja omasta elämästäni tulvahti kuin hyökyaalto sydämeeni! 17 vuoden takaiset elämän suuret tapahtumat avautuivat sekamelskana kaapeista ja laatikoista. Kihlausonnittelut ja läheisten kuolinilmoitukset kulkivat rinta rinnan, sukulaisten hautajaiskuvat ja omat hääkuvat vuorottelivat kaapistoissa. Lasten onnittelukortit kertoivat ajasta, jossa lapset syntyivät, perustettiin perhe ja suru ja kaipaus hautautui ilon ja lapsiperheen haasteiden alle.

”Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla.” Näin sanoo Raamatun Saarnaaja. Mutta mikään ei unohdu kokonaan, vaikka hetken aikaa jonkin laittaa sydämeltään syrjään. Kellarin siivous muistutti itseäni siitä, että elämä on rajallinen, aika menee yllättävän nopeasti, nämä elämän päivät ja toiset ihmiset ovat tärkeitä ja tavara ja omistaminen ovat toisarvoista. Tärkeintä on se, miten toisiamme kohtelemme elämämme aikana.

Yhdestä sekaisesta laatikosta löytyi myös kastetodistukseni, joka on päivätty Lahden Launeen kirkossa 21.2.1965. Kastetodistuksen takakannessa ovat sanat: ”Äiti! Isä! Katsele vielä lastasi, joka on kastettu ja nyt lepää rauhallisena kastepuvussaan. Hänelle on todellakin tapahtunut ihme, käsittämätön salaisuus, jonka syvyyttä vain usko voi aavistella. Hänellä ei ole vain sinun ja sinun sukusi nimiä, taipumuksia ja heikkouksia, vaan hänellä on omanaan Jumalan lapsen ja taivaan perillisen aarteet. Kun hän alkaa puhua, hän jaksaa kysyä loppumattomiin: Jumalasta, enkeleistä, kukista ja tähdistä, taivaasta ja Jeesuksesta. Muista silloin, että hän kyselee kotiaan ja perintöään. Hän aavistaa, että se on hänellä tallella häntä odottamassa. Sano siis sydämellesi: ”Lapseni on kastettu. Miksi olisin levoton ja miksi pelkäisin? Ole, sydämeni, kiitollisena ja hiljaa. Taivaallinen Isä on ottanut lapseni syliinsä.”, kirjoittajana piispa Eino Sormunen.

Kun minun sydämeni lokerikoita kerran siivotaan ja tyhjennetään Kaikkivaltiaan toimesta, toivon ja rukoilen, että olisin tämän iankaikkisen elämän perinnön osannut jo tässä ajassa jakaa omille lapsilleni, enkä vaan olisi unohtanut sitä sydämeni alimman lokerikon pohjalle.

 

Anne Nousiainen, kappalainen