Tästä on vajaa kuukausi, kun olin tekemässä lähetystyötä Naarajärvellä.  Missiona oli kastaa lapsi.  Ihan omin luvin en kastekotiin kuitenkaan mennyt.  Asiasta oli sovittu etukäteen.  Varmistin varmuuden vuoksi asian sekä lapsen isältä että lapsen äidiltä. 
Äidin kanssa pohdittiin kasteen kaavaa ja isän kanssa puheltiin, että jos Ford Focus menee katsastuksesta läpi, niin saavun paikalle.  Kaikki olikin valmiina, kun saavuin Vangasjärven rantaan.  Erityisesti minua ilahdutti nähdä, kuinka tarkasti kaikki oli suunniteltu.  Minulle oli esimerkiksi varattuna oma pukeutumishuone eli backstage, joka oli koristeltu Ford- ja jalkapalloaiheisella retvisiitalla.  Kahvipöydässä sain käteeni Ilves-mukin ja olipa siinä leivottu vielä leivonnainen Ilveksen väreihin.  Lapsen pappa joutui tyytymään Tappara-mukiin.  Jotenkin tuli aika onnellinen olo.  Ei sitä ole turhaan tullut saarnatuksi elämän tärkeistä asioista.  Ja jos olet jaksanut lukea tätä tähän saakka, edellä kirjoitettu sisältää myös sellaista, että kannattaa lukea sitä huumorin suodattimen läpi.

Olo kuitenkin on onnellinen.  Ihan totisestikin.  Tämän työn ilo ja onni on monenlaisissa kohtaamisissa, joissa saadaan ja annetaan.  Eletään yhdessä elämän iloissa ja suruissa.  Onnea on myös se, että ovet eivät ihan vielä menneet kiinni seurakunnalta ja kirkolta.  Aina välillä meitä tarvitaan, jos ajatellaan, että tässä me tarkoittaa kirkon työntekijöitä ja vapaaehtoisia.  Sama juttu on, jos se me tarkoittaa ihan vain meitä ihmisiä.   On hyvä, jos niitä elämän iloja ja suruja voi jakaa toisen ihmisen kanssa tai että huomaa, kuinka ei sittenkään ole ihan yksin.

Kastejuhla on sillä lailla hieno juhla, että siinä pienen vauvan ympärillä ovat ne tärkeimmät ihmiset.  Tärkeintä on kuitenkin, että siinä on läsnä Jumalan rakkaus, joka koskettaa meitä kaikkia sellaisina kuin me olemme.

Antti Niemi

 

 

Talvi