Aja hiljaa isi

Olen tehnyt näitä papin töitä vuodesta 1981.  Sillä lailla olen ollut huono ihminen, että työpaikkoja on ollut vain kaksi. Valkeakoski ja Pieksämäki.  Laiskana miehenä en ole jaksanut juosta uusien haasteitten perässä.                     

Perheelläkin on ollut asiaan äänioikeus. On haluttu pitää koti yhdessä paikassa.                                                         
Valkeakoski oli omalla tapaa hyvä paikka aloittaa nämä hommat.  En tuntenut siellä ketään henkilökohtaisesti. 
Ei siis ollut mitään paineita.                                                                                                                                                   
Muuten paikka oli sydäntä lähellä.  Siellä oli Valkeakosken Haka ja Suomen hienoin jalkapallostadion, Tehtaan kenttä.  Suuri osa ihmisistä oli myös tehtailla töissä.  Se leimasi paikkakuntaa, mutta siinä oli samalla jotakin tuttua.  Oma kotikyläni oli samanlainen mutta pienoiskoossa.                                                      
Viiden vuoden kuluttua edessä oli kuitenkin muutto.  Siihen aikaan moni kysyi, että miksi lähdet.  En viitsinyt sitä silloin avata. 
Nyt sen voi tehdä.  Uusi esimieheni oli käynyt johtamiskoulutuksen.  Kerran hän otti minut ja työtoverini, joka oli varsinainen työnarkomaani, puhutteluun ja kaivoi mustan kirjan esiin.  Ehdotti sitten, että työtahtia pitäisi vielä enemmän kiristää. 
Sanoin, että eiköhän tämä ole tässä.                              
Itseni kohdallakin ajatus tuntui järjettömältä, mutta työtoverini kohdalla aivan käsittämättömältä.                 
Siitä hetkestä alkoi lähtölaskenta, joka päättyi sitten Pieksämäelle.                                                                         
Täällä on vedetty sitten seuraavat kierrokset, joita on vielä muutama jäljellä.  Jälkeenpäin ajatellen voi todeta, että valinta on ollut hyvä.  Pieksämäki on hieno paikka olla ja asua ja tehdä työtä.                            
Kun tuntee paljon ihmisiä, on mukava tehdä työtä.  Ja tällä tarkoitan sitä papin perustyötä. Kun saa kastaa lapsia, vihkiä avioliittoon ja siunata haudan lepoon.  Niissä hetkissä tapaa ihmisiä, joita ei jumalanpalveluksissa juuri tapaa. 
Jumalanpalveluksissa tapaa toisenlaisia ihmisiä.  Liian vähän kuitenkin.  Siinä me olemme seurakuntana ja kirkkona epäonnistuneet. Uskon, että iso osa ihmisistä pitää jumalanpalvelusta tylsänä.               
Kun välillä lukee omia saarnoja, niin ei kai asiaa voi kieltääkään.
Silti välillä toivoo, että ihmiset löytäisivät tiensä kirkkoon.

Joskus kun valmensin lentopallopoikia ja kyseltiin toiveita tulevalle kaudelle ja harjoituksiin, yksi poika vastasi: Kun pääsisi ehyenä kotiin.  Oltiin juuri tehty kuperkeikkaharjoituksia.                                                          
Viime aikoina sama toteamus on noussut mieleen.  Tuntuu vähän siltä, että se kirkko, jonka työhön lähdin, ei ole enää sama.  Meidän seurakuntakin on muuttunut paljon.  Enkä tarkoita nyt seurakuntaliitoksia.                     
Emme ole enää samanlainen yhteisö kuin joskus aiemmin.  Liitoksista huolimatta se voisi edelleen olla mahdollista, mutta ei ole. Jokin on muuttunut.                                                                                                                              
Jos jotakin voisi vielä toivoa, niin toivoisin, että vähän himmailtaisiin vauhtia ja muutosta kovassa vauhdissa.  Pysähdyttäisiin pohtimaan ihan vain kirkon perustehtävää.  Nythän me pohditaan enimmäkseen rahaa, niin tärkeätä kuin se onkin.  Eli voisiko raha-asioita pohtia siitä perustehtävästä käsin.  Siitä, mikä meille on kirkkona tärkeää.  Ja toivoa vielä, että se perustehtävän pohtiminen ei vie meitä konkurssiin.

Antti Niemi